Yllättävä levyarvostelu

Vietin nuoruuden kesäni pohjoissatakuntalaisessa syrjäkylässä. Kaikki asukkaat eivät (ihan) olleet serkkujani, mutta isohko osa oli. Pikkuisen itseäni vanhempi serkkuni esitteli kasetin, jota kuunnellessa me mopoikäiset hihkuimme fraasille ”hän lupas mulle ennustaa, korteistansa katsastaa, mä saanko keltään – pimppaa” Kasettia enemmän kuunneltuani kiinnitin huomiota biisiin ”Tuhkaa”, joka kuulosti hienolta. Musiikki oli kaunista ja tunnelma vakava. 

Muutamia vuosia myöhemmin musiikillinen sivistys oli jo kasvanut sen verran, että biisi ”Lola” olikin Kinksien tuote ja alkuperäinen varsinkin tekstisisällöltään aika lailla, sanotaanko, sivistyneempi. Procol Harumin Huomburg oli jo tullut tutuksi ja siinä tietysti sama juttu.

Ostin vinyylin nostalgiamielessä jossain vaiheessa ja kuuntelin sen läpi. Äänitys vaikutti tyypillisen huonolta ja vähän tunkkaiseltakin, eikä Patekaan kaikissa biiseissä ollut parhaimmillaan. Joten levy jäi alakerran arkistohyllyyn. Mutta olisikohan ollut Pete, joka sitä kuunteli ja kirjoitti jotain. Siitä sain idean, että kuunnellaanpas koko plätty uudelleen. Vinyyli-niuhona tarjosin levylle kokonaisvaltaisen huoltokäsittelun ja sitten kuuntelemaan.

Kun tämä Mustajärven esikoissooloalbumi ilmestyi, Popedan menestyineimmistä levyistä vain Kaasua! oli julkaistu. Uskoisin, että rock-klasssikkojen noutopöydästä valittu biisilista oli monelle, ainakin nuoremmalle, Popeda-fanille uutta musiikkia. Hienoja biisivalintoja kaikki, mutta Mustajärven parhaimmillaan miehekäs ääni ei kyllä ollenkaan taipunut kaikkiin levyn tyylilajeihin.

Käydäänpä epäjohdonmukainen kokonaisuus läpi biisi biisiltä. 

Rollareilla aloitetan. Happy on Ilari Ainialan käännös. Suomennettuna kätevästi Onny. Soundi on vähän yksinkertaistettu, mutta bändi on kyllä hakenut esikuvaansa. Ilmeiseti koko levyllä bändin kuulokuva pyrkii hyvin alkuperäisen kaltaiseksi. Soundit on valitettavan tyypillistä Sundqvistia, ohutta, pelkistettyä kompressoitua ja yliselkeää. Toisaalta miksauksessa ei voi tehdä räikeitä virheitä, kun lähtökohta on yksinkertainen. Tullainen soundimaailma oli toki Rollareillakin, varsinkin vuonna 1972.

Sitten biisi Tutkalla. Radar Love ja alkuperäisenä esittäjänä Golden Earring. Tässä basso-/rumpukomppi toimii, mutta vasket ovat vähän löysät. Paten yksioikoinen huutolaulun dynamiikka loppuu vähän kesken. Hiljaisemmat uhmaörinät tulee hyvin, mutta kovemmissa paikoissa ääni sortuu kesken.

Sitten Homburg, eli Tuhkaa. Tässä on Pertsa Reposen käännös. Procolharummaiset soundit bändillä, piano vähän pinnassa ja hammondit taka-alalla. Bassojen ja rumpujen soundit ovat tässä modernit. Heikoin lenkki tässä on valitettavasti Pate itse. Hänestä kun ei Brookeria saa. Dynamiikka puuttuu niin skaalan ylä-kuin alapäästäkin. Myös ääniala tuottaa tässä vaikeuksia. Tässä ääni ei vain taivu haluttuun herkkyyteen. Itse tulkinta sen toisaalta tekee. Kyllä tämä aiheuttaa tunnereaktion ja 

Lolassa Paten ääni toimii. Tottakai Kinksin versiota on helppo pitää parempana. Tässä suomennoksessa tulee esiin tuurijuopon itseironia jotenkin armollisesti. Suomennettu sanoitus sopii tässä hienosti Paten tulkintaan.

Sitten ehkä musiikillisesti paras veto. Heepin Gypsy eli Mustajärven suomentamana Kipsi. Taustabändi kuulostaa ihan kohtuullisen Uriah Heepiltä. Pate taas ei. En tiedä ovatko sanat ja tulkinta itseironiaa vai parasta polttoinetta myötähäpeälle.  Joka tapauksessa tätä en pysty kuuntelemaan nauramatta. ”…Hän oli tumma tulinen ja minä pieni hikinen…”. Erityinen bonus taustalaulajille, suorituksensa on vähintäänkin Heepin alkuperäisen tasoinen. 

B-puoli alkaa biisillä Viimeiseen mieheen, joka on alunperin Marblesin biisi Only One Woman. Ehkä alkuperäisen vertailukohdan ohuus tekee sen, että Paten ääni ja tulkinta tuntuu tässä toimivan. Tässä on reilusti miehekästä paatosta, joka tulkitsijasta riippuen joko toimii tai vetää reilusti yli. Itselleni kelpaa.

Sitten mennään perusasioihin biisin nimi kun on Rakastellaan. Tässä käännös on kyllä aika naiivi. ”…Pussaan sua nänniin!…” menee läpi, mutta ”…esittelen itseni Pam-Pam-Pauli vaan…” on jo vähän liikaa. Tässä mustajärvi käyttää kyllä äänen epävireisyyttä erinomaisena tehokeinona. Lineneekö kysessä F-askel? 

Doolin’ Dalton Eaglesin Desperado-albumilta on myös haastava tulkittava. Yllättävän hyvin nuorehko Mustajärvi saa tulkintaansa elettyä elämää ja katumuksenkin sävyjä. Bändi tavoittaa ison osan Eaglesin soundista. Tässäkin Paten ääneen toivoisivatkuvuutta korkealle ja kovempaankin. Mutta tässä erityisesti nostan hattua tulkinnalle 37 vuoden takaa.

Born to be Wild on tietysti villiksi syntynyt. Korkeimmat äänet jäävät niin alavireisiksi, että puhutaan jo eri sävelistä kuin alkuperäisessä. Kertosäehuuto ei sisällä sitä poweria kuin pitäisi. Kokonaisuus tässä on kuitenkin niin vetävä, että kyseessä ei ole Cover vaain paremminkin paikallistamisen läpikäynyt alkuperäinen biisi. 

Sitten levyn nimibiisi. Je Suivant / Next Juice Leskisen upeana käännöksenä. Tämä on aivan huippu! Tangolaulajana ei Pate varmaan tämän jälkeen olekaan loistanut. Mutta tähän Mustajärven raskas tulkinta sopii alkuperäiseenkin verrattuna. Tulkinnan ja käännöksen yhteisvaikutus on tietysti tragediaa ja komediaa samanaikaisesti ”…En jälkeen sen hyökkäyksen piittaa enää mistään, ei koskaan unohtaa voi ekaa syfilistään…” Tässä myös bändi toimii hienosti.

Loppumietintö

Kokonaisuutena levy on valitettavan epätasainen. Osa johtuu materiaalin epäjohdonmukaisuudesta osa Mustajärven rajallisesta vokaaliansatsista. Mutta 15-vuotiaaseen mopoilevaan puolimaalaisjunttiin tämä upposi hyvinkin. Nyt paljon myähemmintätä ei kuunnella enää kasettinauhurista ja tuli tässä välissä tehtyä laulupointoja ja -tutkintojakin jonkin verran.

Soundillisesti tämä on läpileikkaus Suomipopin 80-luvun soundimaailmaan. Milestäni lopputulos on pelkistettyä, mielikuvituksetonta ja kaikessa on menty sieltä, missä aita on matalin. Mutta kun tuotosta kuuntelee laadukkaista laitteista hyväkuntoisella vinyyliprässiltä tulee olo, että nyt! tämän kuulee niinkuin tämä tarkoitettiin kuultavaksi. Tämä levy ei ole hienostelua, vaikka Rock-genren hienoimmista klassikoista albumi on toki koottu. Suosittelen kyllä lämpimästi tutustumaan Mustajärven sooloesikoiseen, tämä kertoo ajastaan ja ajan kulumisesta paljon, tämähän tehtiin juuri ennen sitä kuuluisaa vuotta -85, jolloin Suomirock enemmän popularisoitui.