Jussi Lehtisalo täytti 4.3.2022 50 vuotta. Jussi kyläili juhlapäivänään showroomissani Logomossa. Ensimmäisestä kohtaamisestamme on yli 40...
Chess on Abba-herrojen ja Tim Ricen luoma musikaali, joka sai ensi-iltansa juuri ja juuri 1980-luvun alkupuolella. Itse näin kyseisen musikaalin televisiosta muistaakseni jouluna 1987 ja tykästyin sen verran, että levy piti ostaa. Ensin löytyi vinyyli Porin Musiikki-Fazerin alelaarista ja sitten myöhemmin CD Turusta.
Levyä kuunnellessa tykästyminen syventyi sen verran paljon, että tuo oli aikanaan (alle kaksikymppisenä) yksi kuunnelluinta levyäni, vaikka ympäristöstä löytyvät fundamentalistit klasariaktivistit tykästymistäni rankasti ivasivatkin. Erityisesti tykkäsin Tommy Körbergin äänestä, jossa riitti ulottuvuutta. Olihan tuossa musikaalissa se kova hitti One Night in Bangkok myös. Itselleni suosikiksi tosin nousi Elaine Pagen suoritukset, erityisesti tarttuva Nobody’s Side.
Tämä teos on musikaalina varmaankin kohtuullisen tylsä. Mutta musiikki vei mukanaan. Nyt kun sitä jälkikäteen ajattelee, ei se mikään ihme ole. London Symphony Orchestra, Ambrosian Singers ja kaikki senhetkinen poppiosaaminen (Abba-soundin luoja Michael B. Tretow) yhdistettynä varsin nerokkaiden säveltäjien tekemiseen, ei sillä nyt kaikissa asioissa voi pieleen mennä. Eikä mentykään.
Ääni ennen ja nyt
Silloin aikanaan oli iso hyppäys, kun sai CD:n kuunneltavaksi. Ääni oli kirkas ja tarkka ja ne (silloin) kamalat napsut puuttuivat. Gradientin 2.2. lauloivat elementtirakenteisen lähiökaksion isohkossa olohuoneessa upeasti, melkoisen huoneresonanssin säestämänä, tosin. Erityisesti tuo One Night in Bangkok orkesteri-introineen oli hienoa kuunneltavaa. Nykyisin kaikki sähkörummut ja muut ajan härvelit hieman naurattavat, mutta eivät itselleni aiheuta kuitenkaan myötähäpeää. Tuo on aikanaan tinkimättömästi tehty ja se kantaa kuitenkin omissa kirjoissani aika pitkälle.
Aikanaan sitten setit kehittyivät ja jotenkin Chess:n soundi alkoi muuttua digitaaliseksi ja ohuemmaksi. Eikö tämä ollutkaan enää se maailman paras äänitys? No, ei ollut. Tuo paikkasi aikanaan settien hieman paksua ja huonosti erottelevaa soundia. Virhe siis kompensoi toista.
Kun runsaat kymmenen vuotta sitten aloin taas ostaa vinyylilevyjä, tuli Chess taas hankittua vinyylinä. Eikä se sitten niin hullulta kuulostanutkaan. Tästä syntyi sitten ajatus verrata juuri tämän äänitteen osalta vinyyli- ja CD-versioita keskenään. Teos on kuitenkin äänitetty digitaalisesti, tämä on hyvä huomata.
Heti ensimmäiseksi täytyy korostaa, että nyt ei ole kysymys formaattien vertailusta niinkään, vaan tietyn äänitteen samaan aikaan ilmestyneiden versioiden (sama masterointi?) vertailusta. Johtopäätökset koskevat viime kädessä vain tätä äänitettä. Nämähän usein on masteroitu hieman erilaisiksi ja paradoksaalisesti kyllä, aikanaan nimenomaan CD-masteroinninn dynamiikkaa kompressoitiin vinyylimasteriin verrattuna. Myöhemmin samaa tehtiin SACD ja DVD-A levyille CD:hen verrattuna. Jotkut ääliöt eivät sitten vaan opi…
En tiedä, johtuuko tästä, mutta digitaaliversio oli erittäin selkeä, kirkas ja aikakauden soundi välittyi myös hieman ohuena. Pop-musiikin henkeen orkesteri ja kuoro oli varmaan miksattu osaksi kokonaisuutta, niinkuin instrumentit sähköisen musiikin äänityksissä. Tilavaikutelma oli toki olemassa myös syvyyssuunnassa, mutta hyvillä klasariäänityksillä syvyyssuunnan erottelu on yleensä aina reilusti parempi. Toisaalta sähköiset ja akustiset osuudet sekoittuivat toisiinsa hyvin, eikä epäjatkuvuuskohtia ole kuultavissa. Jotenkin stereotyyppisesti vaan digiversio kuulosti ohuelta, ehkäpä myös kuivalta.
No sitten vinyyli pyörimään. Napsut olivat ”kauheita”, LP-levyt kun on pakattu paperisiin sisäpusseihin, jotka väistämättä naarmuttanut levyn pintaa pidempiaikaisessa käytössä. Nyt kävi kyllä siten, että stereotypiat jatkoivat elossa oloaan ja hyvinvointiaan. Vinyylin balanssi oli mukavasti lämpimämpi, bassot aavistuksen runsaammat ja diskanttipuoli hieman rauhallisempi. Stereokuvan syvyysvaikutelma oli parempi. Napsutkin pystyi sietämään. Erityisesti orkesterin ja kuoron asema äänikuvassa ja ihan sounditkin tulivat luontevammin ja paremmin omaan korvaan sopien.
Loppumiete
Sitten se viimeinen kysymys, miksi näin? Helppo vastaus olisi, että vinyyli on paremmin soiva formaatti tai että vinyylisoittimeni on digisetin parempi ääneltään. Melko helppo vastaus olisi myös, että masterointi olisi tehty vinyylin ehdolla ja sama CD:llä on sitten karheampi?
Itse luulen, että oman vinyylisettini balanssi vain sopi paremmin tälle vinyyliversiolle. Vinyylin taustaäänet myös väistämättä vaikuttavat asiaan ja paradoksaalisesti yleensä vinyylin hyväksi. Hallittu paskomiseen, miten vaan, mutta pieni taustajyrinä usein koetaan miellyttävänä. Sama se, lopputulema tässä on, että Chess:Ini kuuntelen vinyyliltä. En lähtisi tätä yhtään yleistämään. Levykohtaisesti vastaan on tullut myös täysin vastakkaisia havaintoja.
Voi, kun saisi jostain soittamattoman vinyylin tästä!
2 vastausta artikkeliin “Digi vastaan vinyyli – case Chess”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
No, pikkuisen rohkaistuna ja hyvän vinkin saaneena päätin tilata 40 euron hinnalla Odensesta Tanskasta version, jonka pitäisi olla mint. En kyllä ole ihan varma vinyylin napsuttomuudesta. Teräväreunaiset paperipussit ja ei-niin-hyvä vinyylimateriaali vähän arveluttavat. Mutta niin iso juttu tämä aikanaan oli, että täytyy kokeilla, josko pääsisi lähelle niitä fiiliksiä melkein 34 vuoden takaa…
Sain keskustelupalstalta vinkin ja tilasin uuden (siis levyn kunto mint) LP:n Odensestra, Tanskasta. Levylle tuli joitakin kymppejä hintaa, mutta onnistuin saamaan lähes unelmakunnossa olevan tuplavinyylin. Kannet olivat hieman ottaneet kipeää, mutta levyt olivat todella hyvässä kunnossa ja prässikin oli parempi kuin kahdeksankymmentäluvulla. Tai varmaankin sama prässi, mutta soitin lienee pikkuisen parempi…