Aloitetaan ensimmäisestä ajatuksestani, kun kuulin nämä omassa kuunteluhuoneessani: nämä ovat ne kaiuttimet, mitä Gradient 1.2:t eivät...
Porin Pekka aikanaan demosi monotoistoa vinyylillä kotonaan. Siis stereokaiuttimista ja -vahvistimista ääni tuli ilmoille, mutta vinyyliä kynsi dedikoitu monoäänirasia. Hämmästys oli suuri, kun ääni oli kirkas, selkeä ja iso. Ihan erilainen kuin stereorasialla kuunnellulla mononolevyllä. Lautasella oli muistaakseni hyvin äänitettyä 50-luvun lopun jatsia.
Setitys, sattuma ja sopeutuminen
Tästä jäi muistijäljenn ohella itämään halu kokeilla monotoistoa siihen omistetulla äänivarsi / -rasiayhdistelmällä. Transrotoriin en vielä toista ääånivartta hankkinut, mutta HANSS:in hankinnan yhteydessä suunnitelmat selkenivät, SME-varsipaikkaan pitää saada monovarsi. Vasta reilusti myöhemmin aika oli kypsä. Yksi SME:n 3009 meni sivu suun, mutta noin kuukausi sitten nappasi. Vastasin 8 minuutissa myynti-ilmoitukseen ja olin ensimmäinen. Tiedusteluja oli jo tullut useampia. Tinkaamisesta ei siis tullut mitään, mutta seuraavana päivänä ajoin Helsinkiin hakemaan varren. Tämä yksilö oli siis 3009 series III.
Varteen tarvittiin tieysti myös äänirasia. Massa-asiat ja muut speksit oli helppo ratkaista, mutta halusin pärjätä yhdellä vinyyliesivahvistimella. Tästä syystä monorasian tuli olla MM-tyyppinen. Tämä aiheutti tietyn haasteen, koska etsin kuitenkin mahdollisimman laadukasta rasiaa. No, Ortofonilla oli kaksi MM-monorasiaa, tuo ”normaali” 2M mono uja sitten erikoisversiko 2M mono SE, joka oli tribuutti Beatlesin monolevytyksille. Ainoa ongelma oli, ettei kyseistä rasiaa tuoda Suomeen, tai paremminkin sitä ei ilmeisesti myydä maahantuojalle. Juduin siis tinkimään kivijalkaperiaatteestani ja tilaaman rasian netistä. Postikuluineen se oli karvan verran yli viiden huntin kauppa.
Varren ja rasian asentaminen oli yllättävän työläs urakka, mutta lopputulos oli kyllä onnistunut. Monolevyjä olen hankkinut jo huomattavan määrän ja osa levytyksistä on huikean laadukkaita. Etenkin sopivilla instrumenteilla soitettu jazz toimii hienosti. Klassisella musiikilla stereotoisto rakentaa orkesterin kyllä merkittävästi monoa paremmin, mutta tokihan siitäkin generestä monohelmiä löytyy.
Vertailu
Tässä on tarkoitus keskittyä vertaamaan eri formaatteja ja sitä kautta selvittää, onko monovinyylitoistossa järkeä. Shelby Lynneä en ole monovinyylinä löytänyt, joten nyt oli Frankin vuoro. Tarkemmin sanottuna testipenkki on Songs for Swingin’ Lovers. Hankin tämän CD:n jokin aika sitten, olen ripannut sen ja nyt sitä on mukava verrata stereo- ja monorasioilla soitettuun vinyyliin, joka sekin on kyllä digitaalisesti remasteroitu, mutta silti mono.
Testibiisinä toimii You Make Me Feel So Young. Digitaalisella aloitetaan. Ääni on selkeä, kirjas ja tarkka. Äänikuva ei ole mitenkään erityisen pistemäinen, vaan kohtuuliisesti ääni muodostuu kaiuttimien väliin. Ihan mukiinmenevä soundi, vaikka stereoinformaatio puuttuukin.
Sitten vinyyli stereorasialla. Soundi on hyvin samanlainen, ehkä remasteroinnista johtuen ääni on hieman paksumpi tai bassovoittoisempi, mutta se ei tässä ole huono asia, vaan päinvastoin. Äänikuvan muodostuminen on lähes identtinen digitoiston kanssa.
Lopuksi monovinyyli. Oho! Todella erilainen soundi. Tuo paksuus on yhä mukana, mutta nyt ääni leviää pistemäisestä todella laajaksi, niinkuin kivi osuisi veteen, mutta nyt kolmessa ulottuvuudessa tuon pisteen ympärille. Ääni on rauhallisempi ja isompi. Itselleni tuo isompi äänikuva on parantuneen erottelun tulos, eikä mitään isoa, epämääräistä mussua. Sinatran ääni on merkittävästi vertailutapauksia täyteläisempi. Ihan niinkuin monorasia olisi juottanut artistille vuosikymmenen viskiannoksen. Ilman käheyttä, toki.
Nämä havainnot ovat mielenkiintoisia, koska stereorasia ja äänivartensa ovat mielestäni erityisen laadukkaita. Ei tuo vanha SME:kään mitenkään huono ole, mutta hintaluokka ja teknologiat ovat kyllä hieman eri tasoa.
Johtopäätöksiä
Itselleni tässä tarinassa on selvä opetus. Soita monovinyylit monorasialla. Tuossa omassa setissäni olisi yhä todella paljon parannettavaa monotoiston osalta. Tällä asialla ei kuitenkaan ole niin kiire, koska vinyylimonojen ensiaskeleetkin ovat jo näin onnistuneet. Itse tykkään kovasti, että saan kuitenkin käyttää samaa soitinta, jossa nyt kaksi vartta toimivat oikein hyvässä yhteisymmärryksessä.
En koe polttavaa tarvetta hankkia valtavaa määrää monovinyyliä. Toisaalta nyt on mahdollista tutustua aikakautensa parhaisiin äänitteisiin alkuperäisessä muodossa. siitåkinnhuolimatta, että Beatlesin uuteen monoboksiin ei ole varaa. Ovat nimittäin varsin suolaisissa hinnoissa.
Tällä hetkellä ihan käsittämättömän laadukas monoäänite on tuo Sinatran Only the Lonely (1960) MoFi-versiona. Onneksi sen aikanaan ostin, vaikka mono olikin.
Jos monovinyylitoisto kiinnostaa, kannustan määrätietoisestim kokeilemaan. Monorasia stereoihin kiinni ja menoksi. Omat silmät ja korvat kyllä aukesivat ja taas tuli uudenlaisia kokemuksia ja nautintoja. Kannattaa kokeilla itse tai vähintäänkin tutustua aiheeseen käytännössä, kaupassa tai kaverin luona.
Yksi vastaus artikkeliin “Monoa ennakkokäsityksille”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Otetaanpa yksi pykälä takaisin. Nimittäin kyllä se klasarikin kelpoiselta kuulostaa. Deccan levytys Beethovenin pianokonsertosta 1 ja 2 on ihan mukavaa kuunneltavaa, vaikka viulut vasemmalta edestä eivät tulekaan. Kyseinen levytys on Wienin filharmonikkojen kapunaan Hans Schmidt-Isserstedt ja solistina Wilhelm Backhaus, olisikohan tämä vuodelta 1959.