Aloitetaan ensimmäisestä ajatuksestani, kun kuulin nämä omassa kuunteluhuoneessani: nämä ovat ne kaiuttimet, mitä Gradient 1.2:t eivät...
Mitä muuta kuin käärmeöljyä voi olla laite, joka demagnetoi vinyylilevyjä. Siis muovia! Toisaalta Furutech on yritys, jonka villitkin twiikit ovat toimineet hyvin, usein jopa erinomaisesti. Myös kuuntelukokemuksiin perustuvat jutut ovat ulkomaanlehdissä olleet positiivisia.
Kun sopiva mahdollisuus tuli vastaan, päätin hankkia laitteen. Tuossa se nyt sitten hyllyssä möllöttää. Laite siis tekee magneettikenttiä, jotka demagnetoivat vinyylilevyn tai paremminkin mustassa vinyylissä olevat magneettiset pigmenttihiukkaset. Ihan kauheasti tuota toimintaperiaatetta ei virallisessa materiaalissa avata, mutta jo mainituissa lehtijutuissa sitä on hieman tehty. En lähde toistamaan näitä asioita, vaan totean, että magneettikentillä pelataan ja vinyylilevyjen ohella toki voi demagnetoida myös mm. hopeakiekkoja ja kaapeleja.
Onkohan se tosi fiksu vekotin?
Laite on varsin hyvännäköinen ja melko iso. Laite on varsin helppokäyttöinen. Levy lautaselle, painetaan nappia ja puolessa minuutissa on valmista. Mitään ääntä ei laite pidä, vihreän valon sammumiseta huomaa, että valmista tuli. Laitteen mukana tulivat valkoiset kangashanskat ja varsin näyttävä G-320AG 18A virtajohto, joka näyttäisi vajaan puolentoista saturaisen hinnoissa olevan. Johto oli sen verran uskottavan olaoinen, että kiltisti varmistin töpselviaheenkin olevan oikein.
Mainitaan tässä vaiheessa laitteen hinta. Maahantuojan hinnastossa tämä on Furutechin kallein twiikki / laite. Hinta on todella korkea, täydet 3700 euroa. Tuollainen hinta on suolainen myös, kun sitä verrataan esim. levyklamppiin, parempaan äänirasiaan tai jopa levysoitinupgradeen. Sen takia en pysty mitenkään ottamaan kantaa, onko laite hintansa arvoinen. Vastaus löytyy ainoastaan tapauskohtaisesti. Tuskinpa tällaista laitetta kukaan sellainen käyttäjä haikailee, jonka vinyylisoitinkokonaisuudessa jää hinnaltaan alle tämän laitteen hankintahinnan.
Kuuntelua
Mutta sitten kuuntelemaan. Maria Pihl saa aloittaa laulamalla Cohenin Hallelujah-biisin. Tämä on livetaltiointi, jossa laulajan ässät SHiHahtelevat kiitettäväSHti! Alun kitarointi tulee tarkemmin, isommin ja mustemmalta taustalta. Laulu on selkeämpi ja luontevampi. Sihahtelu ei juurikaan vähene, mutta ärsyttää merkittävästi vähemmän. Kaiken kaikkiaan ero ei ole valtavan iso, mutta samaan aikaan kyllä selkeä ja merkittäväkin.
Isomman eron tarjoilee Frankie-boy levyllään Nice ’n Easy. Tätä MoFi-painosta olen kuluttanut aika paljon, joten soundi on tullut tutuksi. Levytys täyttää muuten 60 ensi vuonna. Laulu on selkeästi skarpimpi, tavallaan pakottomampi ja taustalla oleva iso bändi erottuu aika paljon paremmin. Harva muistaa ehkä Niilo Tarvajärven Tervetuloa aamukahville -lähetykset radiosta. Muistelisin itse, että siinä ohjelman alussa oli tunnussävel, jonka piano oli äänitetty erityisen huojuvalla nauhurilla. Pianoon tolee silloin sellainen tahaton Leslie-efekti. No Sinatrakin tuntee Leslien, sillä samanlaista soundia on tarjolla I’ve Got a Crush on You -biisissä. Tuota ei Demag poistanut, mutta piano helisi ja erotteli silti ihan eri tavalla kuin ennen. Jos tämä oli jo valmiiksi Original Master, niin nyt tämä oli sellainen jo toiseen potenssiin.
Edeltävät kokeilut lupasivat hyvää klasariosastolle. Juuri tuollaisista ominaisuuksista kun olisi hyötyä usein vinyylitoistossa hankalalle klasarille. No sitähän pitää toki kokeilla. Paganinin Diabolus in Musica -levy lienee monelle messuilta tuttu. Alun sooloviulu sai merkittävästi lisää kokoa ja painokkuutta. Tottakai sitten Cantabile-biisissä orkesterikin parani, äänen tuli tiettyä muhkeutta ja selkeyttä samanaikaisesti. Usein nämä ominaisuudet ovat hieman vastakkain, mutta tässä esiintyivät entistä isommin ihan käsi kädessä. Ero ei ole mitenkään valtava, mutta selkeästi kuultavissa ja ilmeinen parannus.
Mozartin Exultate Jubilate, Elly Ambling ja English Chamber Orchestra saivat toimia toisena klasarinäytteenä. Tässä muutoksia kuului myös ja aivan selkeästi. Soittimet pääsivät oikeuksiinsa merkittävästi luonnollisemmassa tilassa. Laulajan musiikillinen sisältö välittyi selkeästi paremmin. Laulu tuntui ehjältä ja luontevalta. Ennen käsittelyä laulu oli, varsinkin alarekisterissä, vähän puskemista, mutta käsittelyn jälkeen samat kohdat olivat paljon luontevampia, ihan kuin laulaja olisi ollat parempi.
Johtopäätös?
Jos näitä soinnillisia muutoksia lähtee yhteen vetämään, niin tuollainen Original Master -käsittely nousee päällimmäisenä mieleen. Ihan niinkuin levystä olisi saatu paremmin masteroitu versio. Tausta mustui joka näytteellä, mutta efekti ei ollut valtava, mutta selkeästi kuultavissa kuitenkin. Ritinöitä käsittely ei poista, mutta kummasti ne silti ärsyttävät vähemmän. Yleistäen voi myös sanoa, että resoluutio kyllä paranee, ilmiön merkittävyys toki vaihtelee äänitekohtaisesti.
Kannattaako Vinyyliasema Alfa sitten hankkia? Kyllä ja ei. Itselleni laite sopii erinomaisesti, koska vinyylisoittimen merkittävä upgrade kustantaisi viisinumeroisen summan rahaa. Tällaisessa tilanteessa, kun vinyylisoitin kokonaisuutena RIAA mukaanlukien alkaa olla valmis, niin lähtisin vastaavassa tilanteessa ihan painokkaasti suosittelemaan. Vaikutus on ehkäpä samaa luokkaa kuin todella hyvän klampin. Koska klampit ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ovat halvempia, toki siitä aloittaisin. Mutta kun homma on kunnossa, vie tämä hankinta merkittävän askeleen asioita eteenpäin, eli tilanteen osusessa suosittelen lämpimästi!