Aloitetaan ensimmäisestä ajatuksestani, kun kuulin nämä omassa kuunteluhuoneessani: nämä ovat ne kaiuttimet, mitä Gradient 1.2:t eivät...
Furutech valmistaa hyvin erikoisia tuotteita. Suurin osa tuntee laadukkaat kaapelit ja erityisesti liittimet, mutta yrityksen valikoimaan kuuluu vinyylilevyjen demagnetointilaitteita, vinyyliprässi ja staattisuuden poistamisvälineitä. Useat näistä ovat suolaisesti hinnoiteltuja. Osan toimintaperiaate on looginen ja osan sitten puhdasta parapsykologiaa. Itse olen esimerkiksi PF-2 levyprässiin ollut erityisen tyytyväinen.
Jokunen vuosi sitten Furutech lanseerasi kaapeleiden ja liittimien vaimennusalustat. Toinen malli menee mukavasti pyöreän virtaliittimen ympärille ja toinen on ilmiselvä kaapelilifti. Hinnat ovat siellä kahdensadan tietämillä joten mistään halpistwiikistä ei ole kyse.
Tieteellisiä tai edes pseudosellaisia perusteita näiden toimivuudesta en tunne. NCF:n kaksi ensimmäistä kirjainta ovat nanokristalli ja myös staattisen sähkön valmennuksesta puhutaan. Ei tuo oikein resonoi eksaktien tieteiden aivopuoliskoni kanssa, joten vailla isompia ennakko-odotuksia tarkoitus on aloittaa monen tunteman henkselimiehen kaapeliliftien korvaamisella ja sitten voisi ehkä miettiä muitakin käyttötarkoituksia. Maahantuojan suosiollisella myötävaikutuksella sain kymmenkunta tällaista käyttööni ja sitten kokeilu voi alkaa.
Ensin vielä pari sanaa markkinointimateriaalista ammennettu dataa. NCF-booster (virtaliittimen muotoinen puolipyöreä alaosa ja siinä päällä puolipyöreä yläosa) ja NCF-booster signal (litteä alaosa, ei yläosaa) toimivat varsin samalla tavalla ja niitä voikin käyttää hyvin samanlaisissa käyttötarkoituksissa. Noissa booster signal -versioissa on myös – kangas- tai silikonilenkki, jonka avulla saa kaapelin kontaktia alustaan hippasen tiukennettua. Itse lähdin liikkeelle käyttämällä booster signal:eita kaapeliliftereinä Valhallojen alla korvaamassa aiemmin käytetyt henselimiehen puu-alumiini -lifterit. Käärmeöljyä oli siis jo nautittu etukäteen edullisempi määrä. No, tällä kertaa verrattiin Furutechia lattiatasoon.
Ennakkökäsityksistä vielä sen verran, että kaapeliliftereiksi nämä ovat hinnakaat, mutta eipä Valhallat ollenkaan ole halvallat (kuten niiden maahantuoja Tampereella Hotelli Tammerin hifimessuilla 2010 vitsaili). Kaapeleiden hintaan verrattuna tuhat / puolitoistasellaista euroa lifteihin ei siis olisi mahdottomuus, vaikka tonnilla saa jo varsin hyvät kaapelitkin.
Sanotaanko taas kerran, että n. 35 vuoden harrastamiskokemuksella uskallan luottaa korviini, mutta uskallan myös todeta, kun en eroa kuule, esimerkiksi sokkokuuntelussa on näin käynyt, tosin suoria hutejakin on tullut paljon, silloin olen siis luullut kuulevani eroja, mutta pieleen on mennyt. Nyt taas lyön bensaa subjektiivisuuden liekkeihin kuuntelujärjestyksellä. Oma havaintoni nimittäin on, että viimeksi kuultu kuulostaa yleensä parhaimmalta. Mutta samaan hengenvetoon voi todeta, että tarkastuskierrosten jälkeen havainnot ovat pysyneet hyvinkin samanlaisina.
Joten kaapelit lattialle ja liikkeelle. Olin jo aiemmin kuunnellut Pitkät pätkät musiikkia NCF:n kanssa, joten tietty ennakko-oletus oli olemassa. Mutta hieman sai ennakko-oletus kyytiä, kun Shelby Lynne väsymättä toisteli aikaisen aamun tarpeitaan. Kantti-iskun kaiku oli raikas ja pitkä. Myös haitsu helisi yllättävänkin kirkkaana. Bassari vaikutti aavistuksen ohuelta, se on potkaissut paremminkin. Laulu kuulosti siistiltä, mutta aavistuksen ohuelta. En osaa sanoa, liittyykö ohukainen soundi enemmän kaikuihin vai balanssiin. Alukkeet puolentoista minuutin kohdalta tulivat kirkkaina, mutta aavistuksen epävakaina. Kaikujen ja diskantin osalta resoluutio oli erinomainen, mutta soundi oli hieman ohut ja tilantuntu sekä muu resoluutio tuntui jääneen ihan aavistuksen vajaaksi.
Kaiken kaikkiaan odotusta parempi suoritus. Tuli jo mieleen, että olisiko tässä säästön paikka ja jättäisin Valhallat kiemurtelemaan suoraan parketille?
No, laitetaan boosterit paikoilleen. Vahvarin puoleiseen päähän töpseli NFC ja signaalit sitten kahteen seuraavaan väliin. Räkin puolella kaiutinkaapelit saattoivat mennä vähän miten sattuvat, mutta lattiaan kaapelit eivät missään välissä koskeneet. Nuohan ovat kolmen metrin piuhat, joten kolme boosteria kaapelia kohden on aika lailla minimi.
Sitten Shelby Lynne laulamaan: PUM! Tsakkkkkk. Oho, bassorumpu taisi mennä lattiasta läpi. Kantti-iskun kaiku ei ollut ihan yhtä kirkas, mutta tarkempi ja yhtä pitkä kuitenkin. Haitsu kilisi myös aavistuksen vähemmän. Kaikki ajoitukset olivat kuitenkin merkittävästi tarkempia. Laulu erotteli niin tehokkaasti, että pikkuisen häiritsi, kun Shelbyn mikki tuntui olevan suussa poskihampaiden tasolla. Laulun kaiku oli erinomainen ja erotteleva, mutta tykkäisin kyllä enemmän, jos äänitys tehtäisiin etuhampaiden etupuolelta, eikä poskihampaiden takaa.
Alukkeet olivat todella tarkkoja ja kaikkien soittimien ajoitukset erityisen herkullisia. Kokonaisuutena resoluutiota oli tarjolla tasan niin paljon, kun tämä setti on parhaimmillaan tarjonnut.
Valhallojen ykkösversio on maineeltaan vähän arka yläbassojen osalta. Huone ja kaiuttimet ehkä hieman korostavat vaikutelmaa. Mutta bassopää oli nyt kyllä erinomaisesti kuosissa ja ainakin omaan makuuni lähes täydellisessä balanssissa. Tällaisessa tinkimättömästi rakennetussa setissä erojen subjektiivinen koko tuntuu kasvavan. En tiedä, kuulisinko eron sokkona, mutta näin avoimesti kuunneltuna en koskaan ole kuullut millään kaapelilifteillä enkä millään kaapeleilla näin isoa eroa soinnissa.
Jos omistat kohtuu arvokkaan laitteiston, eikä tonnin/puolentoista investointi tunnu sietämättömältä, niin nämä pitää testata. Näin jälkikäteen itse ihmettelen, miten olen voinut pärjätä ilman. No, hetkeen aikaan en ole pystynytkään, mutta kyllä tämä suoraan vertailtu ero oli hämmentävän paljon ennakoitua isompi.