Integroitu neliö ranskalaisittain

Kora on vahvistinmerkki, josta olen aiemminkin jotain lukenut. Merkki on kokenut nyt jonkin sortin ylösnousemuksen ja tällä hetkellä mallistossa on kolme vahvistinta, jotka ovat kaikki integroituja, tehoillaan 70, 100 ja 200 wattia.

Nämä Korat eivät itse asiassa ole perinteisessä mielessä hybridejä, vaan transistoriavusteisia putkivahvistimia. Hybrideiltä nämä silti tavallisen tallaajan silmään vaikuttavat. Square Tube -tekniikka on kuulemma patentoitu ja ideana on jotenkin, että jännitevahvistus tulee putkista ja virran tarjoilevat transistorit.  En ihan tuota toimintaperiaatetta ymmärrä, mutta laitteet vaikuttavat mielenkiintoisilta. Näitä tuo Tur-Pex maahan, joten näytekappaleen saaminen oli suhteellisen helppoa. 

No, kun vajaan kolmikymmenkiloisen laatikon sain kuunteluhuoneeseen, tuli ensimmäisenä mieleen 80-lukulainen? maatuskabiisi ”…uusia mummoja…”. Tässä tapauksessa ei tosin mummoja, vaan pahvilaatikoita. Mutta loppuivat ne sentään ja vastaan tuli jännän harmaa vahvistin. Tuo on kuulemma joku mineraalinharmaa pinnoite, etulevyssä on puolestaan akryyli-ikkuna, jonka takana neljä kunnon kokoista putkea luuraa ja ihan pikkuisen hehkuu. Onneksi putkilla ei ole synteettistä taustavaloa, niin kuin jossain vastaavissa kiinalaisissa on aikanaan ollut. 

Kotelo on siisti ja jämäkän oloinen. Pienehkö pettymys löytyy takalevyä tutkittaessa, siellä on laadukkaiden kaiutinterminaalien kanssa vain 4 RCA-inputtia. Ei balansoitua sisäänmenoa, no eihän niitä aina putkilaitteissa olekaan. Mutta tämä aiheutti pienen haasteen, kun talosta löytyy kaksi laadukasta ja arvokastakin XLR-piuhaa, mutta  RCA:ksi on jäänyt Cellon ikiaikainen ykkösstringi. Toki setistä jäi yli myös yksi SoundProofin RCA verrokiksi. Jälkimmäinen osoittautui aavistuksen paremmin kokonaisuuteen sopivaksi. Klimaxista vaan ulostulon asetukset RCA:lle ja sitten piuhat kiinni. Kaiutinterminaaleihin meni banaanit. Päätin käyttää tässä Valhallan virtajohtoa, niinkuin olen PS:n päätteenkin kanssa käyttänyt. Virtajohto menee puolestaan on PS Audion P10:n high output-osioon.

Huippumallilla mennään

Tämä Koran malli on siis TP-400. Kyseessä on integroitu vahvistin, joka tarjoilee 8 ohmiin 200 Wattia kanavaa kohden ja melkein tuplaa tehonsa 4 ohmiin. Virtalähde on tehty tuplana ja siten kohtuullisen järeästi. Suotoa löytyy yhteensä sellaiset viidennnes Faradia. Transistoreja löytyy kahdeksan triodiputken ohella parikymmentä. Etulevyssä on kytkin, joka pyörii molempiin suuntiin ja sitä voi myös painaa. Kaukosäädin on pieni muovinen rimpula, tuohon ei ole markkinointiosasto päässyt satsaamaan, revisorit lienevät niskan päällä. Mallistoon on ilmeisesti tulossa etu- ja päätevahvistimet, mutta tällä hetkellä neljäsatanen on huippumalli. Kuutisentoista tonnia on kyllä ihan kunnioitusta herättävä hinta integroiduista, jossa on neljä sisäänmenoa, yksi niistä toimii tarvittaessa bypassina, jolloin Kora muuttuu päätevahvistimeksi. Sisäänmenojen gainin saa myös tasattua. Muita merkittäviä ominaisuuksia  balanssisäätöä lukuun ottamatta vahvistimesta ei sitten löydykään. Itselleni suurin puute on linjatason ulostulon eli rec outin poissaolo. Nyt en saa kuulokevahvistinta tai nauhuria tähän kätevästi kiinni. Kuulokkeilla olen viimeksi kuunnellut puoli vuotta sitten, joten puute ei ole kauhean iso, mutta harmillinen kuitenkin. 

Vahvistin kyllä miellyttää silmää vaikka onkin englantilaisittain sanottuna ”understated”. Kun laitteet ovat yleensä mustia tai hopeisia, tämä harmaa kyllä erottuu laitehyllystä, niin hyvässä kuin pahassakin. Toki nämä esteettiset jutut ovat aina makuasioita, enkä siksi halua niitä erityisemmin painottaa. Kaiken kaikkiaan pidän laitteen ulkonäöstä, mutta en siis varauksettomasti. Keltainen näyttö sopii kyllä laitteeseen mukavasti.

Sitten kuuntelua

En ihan kauheasti ole puhdasoppisia putkivahvistimia päässyt kuulemaan, kokemukset ovat enemmän hybridien puolelta. Onko tämä sitten putkimaista soundia, tiedä häntä. Ainakin soundi on heleä ja kirkas mutta ei missään tapauksessa räikeä tai pistävä. Alapääkin on kunnossa ja basso potkii täysin linjassa järeään BHK:hon verrattuna. Tausta on dead silent, mitään kohinaa ei myöskään kuulu kaiuttimen diskanttielementistä, edes vierestä kuunneltuna. Äänikuva on tarkka, mutta myös verrokkia leveämpi, reunoilla tapahtuu hieman enemmän. Syvyysvaikutelma on melko identtinen verrokin kanssa. Laulu sijoittuu melko lähelle muuta sointimaailmaa, mutta ei mitenkään sekoitu taustaansa, pikemminkin päinvastoin, vaikutelma on verrokkia luonnollisempi. Kokonaisresoluutio on mielestäni hieman, mutta silti selkeästi verrokkiyhdistelmää parempi.  Laitoin käytännössä heti IsoAcousticsin tassut vahvarin alle ja vielä kapean kivilevyn laitteen päälle siten, että kaikki tuuletusaukot jäivät vapaaksi. Kokeilin myös ilman tassuja, mutta resoluutio oli tassujen kanssa merkittävästi parempi.

Orkesterimusiikki toimii kyllä hienosti. Isossa soinnissa yksityiskohtia pukkaa tutuista teoksista esille ihan eri tavalla. Toisaalta soitinryhmien koko voisi aika ajoin tulla selkeämmin esille. Ei tuokaan osuus huono ole, voisi vaan olla parempikin. Digitoiston dynamiikan vahvistin toistaa erinomaisesti. On tämä vahvistin orkesterimusiikin esittäjänä ihan huippuluokkaa. Esimerkiksi Reference Recordingsin Stravinskin Tulilintu lähtee oikein erottelevasti liikkeelle matalilla murinoilla, joista aina ei oikein saa selvää. Nyt esitys oli melkoisen tarkka ja muutenkin aidon oloinen, vaikka äänenvoimakkuus ei realistisilla tasoilla ollutkaan. Vaikka ääni oli nautittava, olivat tauot vielä nautittavapia. Tausta kun todellakin on musta sekä absoluuttisilla että musiikillisilla kriteereillä. Nämä kaksi osa-aluetta elävät mielestäni joskus omaa elämäänsä

Digikliseet 

Digikuuntelu alkaa aina samalla tavalla. Basari kumahti oikein kunnolla, oho. Sitten eka ylläri, kantti-isku oli kaiultaan pitkä, mutta kaiku kääntyikin sisäänpäin. Tämä oli jotain ihan uutta. Tuntuu, että joka toisen iskun kaiku levisi ulospäin ja joka toisen sisäänpäiin. Löisikö rumpali kantti-iskut rummun eri puolille? Hämmentävää, joka tapauksessa. ilmiö oli uusi ja itse assosioin sen erinomaiseen erotteluun. Pellin ja haitsun kilinät tulivat oikein kirkkaasti, erottelevasti ja ajallisesti uskottavasti, ei moitteen sijaa.

Seuraava etappi tulee sitten puolentoista minuutin kohdalla. Jos näin hyvässä esityksessä ei ole viittä nauhakaiun tarjoamaa etuheleätä, niin menen lakkoon! No ei ollut, mutta ei lakostakaan mitään tule, niitä oli kuusi tai seitsemän! Ikinä en ole tällaista kuullut. Vahvarille siis isot propsit, mutta heti viiteen jäi etuheleät, kun otin tassut pois vahvistimen alta ja levyn päältä. Shelbyn laulu oli hillitty, kaunis ja sopivan kaikuisa, ihan ei laulusoundissa päästy kitarisoihin asti, mikä oli ihan hyvä juttu.

Vega heti perään. Tom’s Dinerissa on sellainen hauska piirre, että jos sitä kuuntelee kovaa oikein hyvillä kuulokkeilla, kuulee muutakin ”roskaa” kuin sen aiemmin mainitsemani sihahduksen takavasemmalta. No nyt todistan samaa ilmiötä kaiutinkuuntelussa ja varsin maltillisella äänenvoimakkuudella. Kuuntelin myös Vegan samalta levyltä Ironbound-biisin ja tämäkin esitys oli onnistunut. Vegan kihisevä ääni ei häirinnyt liikaa. Toisaalta, jos Suzanne ei yhtään kuulosta kihisevältä on toistoketjussa merkittävä diskanttivaimennus.

Jotain muutakin mukaan, tällä kertaa

Sitten Turun yliopiston kuoron juomalaululevy vuodelta 2002. Tämä on siinä mielessä vastaanpanematon referenssi, että tiedän miten äänitystila aikanaan soi, kun olin mukana laulamassa. Ääni on juuri oikeanlainen, varsin erotteleva. Ääni oli tavallaan todellisuutta parempi, mutta mikään ei ollut pielessä. Yhden haastavan kvartettiäänityksen ääni pakkaa kääntymään vasemmalle, mutta nyt oikeakin puoli erotteli äänikuvallisesti ja Kallen ääni kuului riittävän oikealta.

Vielä Pentatonen äänitys Schubertin Forelli-kvintetistä. Tässä nautintoa tuovat soitinten selkeä erottuminen toisistaan, akustiikan hillitty läsnäolo sekä musta tausta. Piano on aina haastava toistettava, koska se on varmasti monimutkaisin ja -puolisin lyömäsoitin. Vasaran osuminen kieleen, kaikukopan reagointi ja resonointi, äänitystila ja vielä muut soittimet yhtälöön päälle ja yht’äkkiä pianon äänen onnistunut toistaminen onkin miltei rakettitiedettä. Soittimen taajuusalue ja dynamiikka ovat haastavat toistaa.

Roger Waters pääsee piipittämään, muttei huutamaan Paranoid Eyes -biisissä Final Cut -levyltä. Holophonics toimii ja äänikuva on upea. Efektit leviävät laajalle ja syvyyttäkin löytyy. Biljardipallot törmäävät realistisesti, jopa hieman alleviivaavasti. Mennään 9 vuotta eteenpäin ja ollaan Watersin soolouran mestariteoksessa Amused to Death. Siltä levyltä kuunteluun valikoitui kolmosbiisi Perfect Sense pt. I. Efektit (Qsound) tulevat hienosti ja HAL artikuloi paremmin kuin aiemmin. Vaikka erottelu on huippuluokkaa, ei äänessä ole mitään ylimääräistä kirkkautta. Tämä levy toistui jopa vähän tummana.

Digisession lopuksi vielä Sinatraa Sandsissä. Huonekalujen kaatamiset tulevat esiin äärettömän selvästi, joskaan mitään merkittävää uutta tapahtumaa ei kuulu. On vaikea ymmärtää, että kun tämän levy ekaa kertaa kuuntelin DVD-Audiolta 24/192-stereona, tuntui soundi melkoisen mitättömältä ja tuhruiselta. Ilmeisesti senhetkinen setti oli tuhruinen, koska huone oli jo sama. Nykyisin tätä levyä on ilo kuunnella, vaikka Sinatran MoFi-vinyylien studioversiot ovat soundeiltaan rikkaampia.

Vinyyliä

Allan Parson’s Projectin I Robot löytyy digimuodossa DSD:nä ja myös MoFi:n 45 RPM -vinyylinä. Laitoin vinyylin soimaan ja hyvin soinnista löytyi samaan aikaan sekä miellyttävyys että erottelevuus. Enää en muista, mitä Klaus Järvinen tästä Levyraadissa sanoi, mutta sen jakson katsoin, jossa tämä biisi aikanaan soitettiin. Tuo Parsonsin levy on varsin monipuolinen kokonaisuus ja sitä on omasta mielestäni ihan sisällönkin puolesta ilo kuunnella. Esimerkiksi Breakdown-biisin kuoro ja orkesteri toistuvat makeasti. Tästä piti kuunnella vain nimibiisi, mutta samalla meni koko levy, liian monesta puolenvaihdosta huolimatta. Kai tämä jotakin kertoo myös toiston laadusta.

Seuraavat vinyylinäytteet olivat viime testissäkin käyttämäni Beethoven ja Paganini. No, nythän mä sen hokasin; tuo kaksikanavaäänitys stereoparimikkeineen kertoo soitinryhmien koot paremmin, lähinnä ehkä jousien osalta, mutta kuitenkin. Yhä jouset ovat etualalla, mutta taas verrokkia paremmin pääsee detaljeja poimimaan tuolta ”takaa”. Puupuhaltimet tuntuvat vähän tuttikohdissa jäävän alakynteen, mutta ei tuo balanssi muuten ole hullumpi. Esimerkiksi kolmososan muuttuessa nelososaksi, timpani hyökkää aika kivasti tuolta esille. Tottakai tuo on kapun balansoinnista kiinni, mutta vaikutelma on silti jotenkin raikas. Oma muistikuvani myös on, että näinhän se orkesterin balanssi todellisuudessakin menee. Jotenkin monimikitystekniikka nostaa kaikki soitinryhmät tasa-arvoiseksi, vaikka livetilanteessa noin ei tapahdukaan. Kauhulla odotan, milloin aletaan oikeasti miksaamaan orkesterimusiikin  livekonsertteja…

No, saivartelut sikseen ja Paganinin kimppuun. Sooloviuluintro oli erotteleva ja läheinen. Campanellassa orkesteri oli sopivalla tavalla muhkea. Otan ehkä vähän sanojani tuosta äänitteen bassokorostuksen kestävyydestä. Kyllä tuossa yläbassoja aika ajoin on runsaastikin, ei siinä mitään huonekorostuskuoppaa ole mukana sittenkään. Sooloviulun glissandot (liukuva sävelkorkeus) erottelivat hienosti, samoin jousen tiukempi kosketus kieliin kuului luontevasti, lieneekö äänivarsi tässä mukavuusaluellaan, jousella jousia… Tästä kappaleesta tekee mehevän juuri tuo perkussion ja kontrabassojen yhteispeli. Ne muodostavat yhtenäisen äänikentän, mutta ovat samaan aikaan myös erotettavissa toisistaan.

Vinyylinostalgiaa

No tästäpä tuli luonteva siirtymä Manhattan Transferiin. Bop doo-wopp -levyllä on biisi Safronia B, jossa basso ja sähköpianon vasemman käden stemma soittavat samoja sävelkulkuja. Paradoksaalisesti vinyyli on usein erotellut nämä toisistaan digitoistoa (CD-tasoista) paremmin. Kyllä, ihan ensimmäisistä sävelistä lähtien oli helppo erottaa samaa stemmaa soittavat soittimet toisistaan. Tuossa sähköpianossa on kuitenkin vahva vibrato soundissa. Ja piano on myös miksattu vähän oikealle, alimmat äänet kyllä monottuvat.

Nyt kun ollaan nostalgiakierroksella, niin otetaan vielä yksi 90-luvun alun referenssi. Nimittäin silloin kuuntelin paljon Michael Jacksonia. Thriller siis lautaselle. Ei tämä ihan tältä kuulostanut. Vinyyliltä Thriller sekä levynä että biisinä vakuuttaa yhä. Tuo biisin bassoriffi on ikääntynyt, mutta kovasti tuossa äänikuvassa tapahtuu. Bruce Swedien oli kyllä silloinkin jo aika velho, mutta olihan tuottajana se tietty Q, ettei ihmekään.

Äimän käen yhteenveto

Yhteenvedon tekeminen on sekä helppoa että vaikeaa. Aikanaan mietiskelin, oliko Vitus Audion satanen paras integroitu vahvistin, jonka olen kotona kuullut. Ehkä oli, ehkä ei, mutta nyt tilanne on selvä. Kora TB 400 on paras vahvistin, jonka olen kotona kuullut. Mutta sitten se vaikeampi osuus. Onko setityksessäni ollut jotain vikaa, olenko kulkenut liikaa johonkin tiettyyn, tiedostamattomaan suuntaan vai mistä on kysymys? Ääni nimittäin on hämmentävän hyvä. Keuliiko tässä nyt vaihtelunhalu vai miksei oman parhaan setin harha nyt päde? Toistaiseksi totean vain, että tässä on paras kuulemani vahvistin. Messuolosuhteissa olen ehkä kuullut parempia, tai sitten en. Se on vähän samantekevää, sillä nykyiset huone ja muut olosuhteet ovat ne, joiden kanssa joudun elämään. Lopputulos on, että olen totaalisen myyty. Aika näyttää, onko tämä tilapäinen mielenhäiriö, harha-askel tai jotain muuta mätää. Mutta tässä ja nyt olen ilmiselvästi löytänyt jotain ihan uutta. Aion tutustua myös TB 200:een jossain vaiheessa. Mutta nyt kuuntelu jatkukoon.