Aloitetaan ensimmäisestä ajatuksestani, kun kuulin nämä omassa kuunteluhuoneessani: nämä ovat ne kaiuttimet, mitä Gradient 1.2:t eivät...
Ulkomaan lehdissä on ollut muutama arvostelu IsoTekin Novasta, joka vihdoin ja viimein on ilmestynyt EVO3-muodossa. Vastaava Sigmas on ollut jo kauan olemassa, mutta Novaa on saanut odottaa. Hintakin on pyrähtänyt siinä samassa hieman ylöspäin. Pidin aikanaan Novan kakkosversiosta kovasti, mutta PS Audion päätteen hankkiminen johti myös P10:n hankintaan. Kun Hifimestan Ari Laine kertoi hankkineensa yhden Novan Suomeen, tuli samantien kiire Kerttulinkadulle.
Industrialismin ihanuus
Uuden Novan ulkonäkö on omaan silmään lähes täydellinen. Tuossa yhdistyy 80-luvun sportti(Tunturi)-mopojen ilmajäähdytteisen sylinterin jäähdytysrivat 2001:n monoliittiin ja teräksestä tehtyyn goottilinnoitukseen. Peräpäässä taas on koko tusina pistorasioita, neljä isolle teholle ja 8 normaalitehoisille laitteille. Jokaiselle töpselille on oma filtteröinti, joten ne ovat toisistaan riippumattomia. Periaatteessa kysymyksessä on siis 12 Nova One:a. Tasavirta eliminoidaan kokonaan. Tämän puolestaan pitäisi vähentää muuntajahurinaa. Omat havaintoni vahvistavatkin tämän. Teknisiä speksejä löytyy lisää netistä. Laite on suhteellisen kevyt, vain n. 15 kiloa. Oma PS-Audio P10, joka siis (re)generoi virran, painaa yli tuplat enemmän.
Johto tilanteen mukaan
Laitteen mukana tulee IsoTek Premier -virtajohto. Se on ihan ok johto, mutta malliston alapäästä. Sisäänajon alkaessa kuuntelin vähän tätä johtoa ja selväksi kävi, että johto toimii resoluutiotukkona. No maahantuoja eli Hifimestan Ari, laittoi mukaan sitten malliston huipun, eli 2-metrisen Ascension-virtajohdon, jossa oli sopivasti C-19-liitin. Tämän johdon listahinta alkaa kolmosella ja laatikko taitaa olla isompi kuin halvimmissa viritinvahvistimissa! Touvi itsessään oli järeintä tavaraa, mitä olen ikinä nähnyt, ympärysmitta oli 6,5 senttiä!
Itse ääni
Ensimmäinen yllätys on se, että balanssi on kirkas. Äänestä ei puutu mitään. Esim. vastaava Sigmas oli ilmiselvästi hukannut palan kirkkautta. Mutta Novapa esittelee laajan ja kirkkaan äänikuvan, kirkkautta on juuri sopivasti, aavistus PS:n P10:ä enemmän. Balanssiero kuuluu lähinnä diskantissa mutta vähän myös bassossa. Tuntuu siltä, että Nova tarjoaa kenties ihan pikkuisen kilpailijaansa jämäkämpää alakertaa.
Novan transienttitoistoa on kehuttu yleensä kaikissa kuunteluarvioissa. Ja samaan kuoroon tässä on pakko liittyä. Ajoitukset ja iskuäänet tuntuvat luontevilta, läsnä on kirkkautta ja oikea-aikaisuutta. Vastapainona on subjektiivisesti tumma tausta, mutta tämä ei ole irrallinen ja manifestinomainen niin kuin Sigmassa oli.
Ascension-johdon kanssa Nova tarjoaa mielestäni enemmän resoluutiota kuin P10 Chordin Sarum T -johdon kanssa. Tästä ansio kuuluu myös purppuraiselle hirviöjohdolle. Vakiojohto kyllä peittää resoluutiota, kuten tuossa aiemmin jo epäilin. Resoluutioon puolestaan vaikuttaa väkisinkin diskantin kirkkaus ja sitä on Novassa kiistämättä hieman enemmän.
Uusia juttuja, levy kerrallaan
Iänikuinen Just a Little Lovin’ alkaa jämäkästi. Pellit kilahtavat tarkasti ja kantti-isku on pii-ii-ii-tkä. Toisaalta tuo isku on myös hieman kipakampi kuin P10:n kanssa. Viime aikoina olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota laulajan ääneen. Tarkemmin äänityksellisessä mielessä aikaisiiin heijaistuksiin. Tuossa kaiku jakaantuu tavallaan kahteen, välittömästi ääntä vahvistavaan aiempaan kaikuun ja sitten akustiikan mukanaan tuomaan jälkikaikuun. Sitten kun tuohon vielä yhdistetään rintasointi, niin ollaan aika monimutkaisessa äänikokonaisuudessa. Laulun osalta tämä suoritus on varmaankin paras kuulemani. Tai ainkin mielenkiintoista vaihtelua. Puolentoista minuutin kohdalla tulevista nauhakaiuista kuuluu viisi etuheleätä selvästi, ensimmäistäkään näistä ei tarvitse arvuutella, siellä se on, turvallisesti tallessa.
Sitten toinen klisee, Vega ja Tom’s Diner. Tämäkin vaikuttaa erinomaiselta. Vegan taustalla kuuluva jatkuva laulunaikainen kaiku tulee hyvin esille, samoin hieman oikealle kaartava tilakaiku. Lauluääni on erotteleva ja melko runsas, siis Vegaksi. Suzanne kun itse soi aika ohkaisesti. Diskanttia painottava äänitys ei ainakaan vähennä vaikutelmaa, mutta siisti tämä esitys yläpäätäänkin oli. Tuon kaikumaton paremman esilletulon aiheuttaa selkeästi hieman runsaampi diskantti.
Sitten Belafonten kanssa Carnegie Halliin. Jamaica Farewellin alkuspiikissä ässät sihahtavat terävästi, niinkuin vähän laulussakin. Tilallisesti ja ajallisesti suuren nautinnon tuo se, miten laulaja ja taustabändi ovat samaan aikaan omissa tiloissaan, mutta silti myös yhdessä. Tätä havaintoa on vaikea arvottaa vain ja ainoastaan positiiviseksi, mutta siihen suuntaan vaaka saattaa kallistua.
Vaihdetaan paikka Vegasiin ja siellä Sandsiin. I’ve Got A Crush On You on ihan ok, häirikön aiheuttamat sivuäänet kuuluvat hyvin. Frankin lauluääni on aavistuksen ohut, mutta se menee kyllä äänityksen piikkiin. Toisaalta säestävästä bändistä löytyy tiettyä muhkeutta.
Bassotoisto on selkeästi Novan ja virtajohtonsa vahvuus. Basso menee subjektiivisesti alas ja on soinniltaan samaan aikaan sekä rikas että tarkka. Urkumusiikki pauhaa vaikuttavasti. Alakertaa tarkastellessa suosikkini on Hunt for the Red October -soundtrackin aloittava kuorobiisi. Alkukuoron jälkeen mieskuoro aloittaa varsinaisen teeman ja siinä taustalla orkesteri säestää varsin pidättyväisesti. Sanoisin, että alemmat jouset ja ja ehkä timpanikin hissukseen. Vaaditaan hyvää resoluutiota, että esimerkiksi tunnistaa soittimet, jotka siellä taustalla soivat. Varsinkin alimmat äänet peittyvät herkästi, ellei kuunteluvoimakkuus sitten ole infernaalinen. Tausta toki elää ja soittajat innostuvat biisin loppuun tarjoilemaan ääntä enemmänkin. Hyvin Nova tästäkin suoriutui.
Nova virtajohtoineen kykenee tuomaan äänet kokonaisuudessaan esille, niin balanssin kuin ajoituksen osalta. Ylä- ja alaharmoniset tuntuvat toistuvan tarkemmin kuin verrokilla. En osaa sanoa, jatkuuko tämä tarkkuus äänikuvan taka-alalle saakka, mutta ainakin etualan soittimilla ero on selvä.
Laulumusiikin, tai tarkemmin liedien genrestä löytyy uusi suosikkini BIS:n Schubertin Schwanengesangin äänitys. Nelososa Stänchen on ikiaikainen suosikkini, jota on itsekin tullut lauleskeltua. Tässä äänitteessä laulupuolesta vastaa baritoni James Rutherford ja säestäjänä toimii Eugene Asti. Tulkinnallisesti olen muutamasta yksityiskohdasta totaalisen eri mieltä, mutta ah, kuinka hyvältä tuo kuulostaa. En tässä äänitteessä aisti merkittävää äänikuvaa, mutta itse äänet tulevat kauniisti, eikä vaikutelma Novan myötä ainakaan vähene.
Vinyyliltä kuuntelin myös muutaman näytteen. Aloittaa sai messudemonakin käytetty Paganinin Campanella. Tämä biisi muuten antaa bassokorostusta jonkin verran anteeksi, lisääntyneenä lämpönä jopa hyötyy siitä.. Mutta nyt esitys oli tiukka ja tarkka. Erityisesti sooloviulun ja taustabändin suhde oli aidon oloinen. Tästä tullaankin sitten uuteen Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytykseen, jossa berliiniläsiä johtaa Rattle. Tämä vinyyliversio on tallennettu yhdellä stereoparilla, mikä tarkoittaa, että ääni on aavistuksen yhteen pakkautunut ja etualalla olevat soittimet hieman korostuvat.
Viitonen lautaselle ja ta-ta-ta-TAA. Oho, jukopliut’ – Dieu! sanoisi ranskalainen. Taas etualan teräväpiirto jatkuu, mutta jos oikein muistan ja arvaan, niin kyllä Nova kelvollisesti poimii detaljeja myös äänitteen takaosasta. PS-Audio suoriutuu kyllä mallikkaasti samasta, mutta tavallaan tasapaksusti. Toisaalta tutussa kuorolevyssä äänitystilan kaikuisuus tulee paremmin esiin P10:llä. Voi olla, että Novan suti osuu vähän harhaan, mutta isommalla pensselillä maalaaminen kyllä tässä yhteydessä tuntuu toimivan. Tuo stereopariäänitys lyö joka tapauksessa orkesteria kasaan, kun monimikkiäänityksissä tuntuu erottelu olevan vähän näennäisen oloista, usein ihan livesoundiinkin verrattuna.
Luonne-eroa näiden virtapuolen oheismöykkyjen välillä on runsaastikin, mutta laatuero on vaikea näyttää toteen. Nova tarjoilee PS:ää enemmän diskanttia ja tämä parantaa myös koettua resoluutiota. Toisaalta PS on vähän ”analogisempi” soundiltaan. Setitys aika pitkälle ratkaisee, kumpi milloinkin kokonaisuuteen paremmin sopii. Molemmilla kun on vahvuutensa. Pidin Novasta tosi paljon, mutta P10 on myös aivan loistava tuote. Puhdas vaihtelunhalu kohotti epäilemättä Novan osakkeita. Joka tapauksessa EVO3 tällä johdolla suorastaan pieksee sinänsä jo huippulaadukkaan EVO2:n, jota on saanut käytettynä lähes pilkkahinnalla.
Nova ja Acsension ovat melkomoisen kallis yhdistelmä, passiivifiltterin ja kuristajakäärmeen paksuisen virtajohdon hinta kun hyppää juuri ja juuri toiselle kympille (7000 euroa + 3100 euroa). Samalla rahalla saa P10:n myös aika kivalla johdolla varustettuna ja nythän on tullut DSD-virtalähde P20 samalta valmistajalta. Kaksikymppisen speksit tosin ovat aika identtiset edeltäjän kanssa, rakenne vaan on niin jykevä, etten oikein edes keksi hyllyä, mihin mainittu monsteri mahtuisi. Korostan vielä, että EVO3 Novan etevyys tässä on hyvin pitkälti tuon virtajohdon ansiota. Niitä on tässä arvioitu puhtaasti yhdessä, vastinparinaan P10 ja Sarum T.
Virtapuoleen kannattaa panostaa! Vaikka esim Furutech tarjoaa oikeasti ääntä parantavia filtterittömiä jakoblokkeja, on oma suosikkini tällaiset isot virtaboksit. Passiivifiltteröinti versus virtapuolen regenerointi ei näiden havaintojen perusteella ole se juttu, vaan laitteen itsensä mahdollisimman laadukas tekninen toteutus. Olen omaan PS-Audiooni kovin tyytyväinen, mutta kyllä Novakin houkuttelee. Nova on upea tuote, mutta taloudelliset realiteetit varmaankin tulevat vastaan. Jos nyt olisin hankkimassa vastaavaa laitetta uutena, valinta olisi vaikea, enkä osaa suoralta kädeltä sanoa, kumpaan päätyisin. Hyviä ovat molemmat ja kalliita myös. Itselleni silti hintansa arvoisia. Hifimestasta saa varmaan Novan kohtuuhintaan, mutta minulta voisi kenties saada käytetyn P10:n edullisesti…