Avantgarde Trio G3 – Hyvät, isot ja raskaat

Ennen high-end -käsitteen vakiintumista puhuttiin raskaasta hifistä. Tällä kuvauksella on varmasti kirjaimellinen historia. Raskaasta äänentoistosta oli totisesti kysymys, kun väärin pakattuja laatikoita vedettiin trukin kanssa alas ei-niin-pienestä jakeluautosta ja mietittiin päitä puhki, miten nuo mahtuvat Logomon ovista sisään. Onneksi apuun saatiin hälytettyä Logomon virallinen roudauspäällikkö, jonka kokemuskenttää tällaiset pikkujutut eivät juurikaan järisyttäneet. No, tämän jälkeen näitä on roudattu jo useampaan kertaan ja samalla rutiinit ovat kehittyneet. Mutta hirmuinen urakka näiden siirtely on yhä ja jatkossakin. Pelkästään pakkauslaatikoiden kasaus on useamman tunnin ja henkilön homma, niiden laatikkojen täyttämisestä puhumattakaan.

Kolmannesta polvi paranee?

Avantgarden Triot ovat ensimmäiset G3-sarjan kaiuttimet. Ulkoasu ja sisuskalut ovat muuttuneet aika lailla kokonaan. Samassa rungossa on kiinni kolme torvea: diskantti-, keskiääni- ja (ylä-)bassotorvet. Alemmista bassoista huolehtivat erilliset bassotorvet, joissa kieltämättä on kokoa ja näköä. Kaiuttimet painavat pakkauslaatikoissaan yhteensä 835 kilogrammaa. Sivusuunnassa alabassot lähes bassotorvissa kiinni kokonaisuus on kutakuinkin 5 metriä leveä, joten käytännön minimi taitaa olla tuollainen 6 x 5 metrinen kuunteluhuone. Kaiuttimet eivät ole kovinkaan krantut huoneen suhteen ja säätömahdollisuuksiakin on aika paljon. Mutta tilaa nämä vaativat, siinä mielessä ensin tarvitaan huone ja sitten vasta kannattaa hankkia Triot.

Eka asennus 7 tuntia

Trioissa on jonkin verran asentamista. Paikat kaiuttimille löytyvät useimmiten varsin helposti. Sen sijaan ensiasennukseen haastetta asetti demoparin tarjoama mahdollisuus ajaa kaiutinta aktiivisena ja passiivisena. Tätä ei ollut käyttöohjeissa dokumentoituna ja kesti hetken saada kytkin ja linkkijohto toimimaan halutulla tavalla. Vasta tämän jälkeen sain äänen kuuluviin.

Äänen kuuluviin saamisesta on nyt kulunut jo yli kaksi kuukautta. Välissä olivat yhdet hifimessutkin. Mutta vasta nyt osaan jotain punnittua tuosta äänestä sanoa. Näin jälkikäteen pohdittuna tuo messusoundi oli osin upea, osin taas hyvinkin haastava, suorastaan riipivä. Oireiden ja varsinasen ”sairauden” tutkimiseen meni jonkin verran aikaa, mutta arvelisin nyt asioiden selkiytyneen lopullisen, tai ainakin syvällisesti pohditun analyysin laadintaa varten ja täten olen valmis jotain kokonaisnäkemystä esittämään.

Asetukset tilan mukaan

Tämän hetkinen kuuntelutilani on iso, noin 250 neliön epäsymmetrinen tila, jossa on nurkkaa, 6 m:n huonekorkeutta, väliseiniä, lasikuutioneukkareita jne. Seisovat aallot ja aikaiset heijastukset eivät vaivaa, eikä yläbasso korostu. Huone on hieman kaikuisa, betoniseinäinen, mutta kuitenkin katosta vaimennettu. Kyseessä on isohko toimistotila, avokonttorina tänne mahtuisi helposti pari- / kolmekymmentä ihmistä työskentelemään.

Tilassa on muutama Akustiikka.com:in bassoansa sekä 6 diffuusoria. Varsinkin diffuusorien vaikutus on merkittävä. Kaiuttimien (keskipisteiden) etäisyys toisistaan on nelisen metriä, kuunteluetäisyys ehkä ihan vähän tuon yli. En ole halunnut kaiuttimia levittää enempää, koska sitten huoneen epäsymmetrisyys saattaisi vaikuttaa nykyistä enemmän.

Triojen säätömahdollisuudet ovat monipuoliset, perussäädöt ovat kuitenkin hyvin selväpiirteiset. Alabassotorvien taso säädetään puolen desibelin portain. Kolmella torvella on omat kytkimensä, jotka tarjoavat nollatason lisäksi puolitoista desibeliä plussaa tai miinusta. Tässä tilassa säädot ovat, alabassot + 0,5 dB, bassotorvet + 1,5 dB, keskiääni 0 dB ja diskantti -1,5 dB, malitillinen tilt, siis.

Garbage in, helluva garbage out!

Vastoin ensimmäisiä oletuksiani, kaiuttimet ovat erittäin tarkat etupään suhteen. Jo asennusvaiheessa selvisi, että vakiojohdot kannattaa toimittaa jonnekin, missä aurinko ei paista. Toisaalta Furutechin järeät pyöreät virtaliittimet eivät mahdu takalevyn syvennykseen. No, sopivat johdot saatiin kyllä tehtyä, vaikka kaikista kalleimmat eivät olleetkaan. XLR-syöttöjohdot ovat pituudeltaan vaatimattomat yhdeksän metriä! Kaapelointi vakioitui tässä vaiheessa, ja ääni on huomattavasti rauhallisempi ja erottelevampi vakiokaapeleihin nähden. Itse asiassa peruskaapeleita ei kannattaisi tämän hintaluokan komponenttien kanssa edes toimittaa. Joko premiumkaapelit tai sitten ei mitään, IMHO.

Yhteenvedonomaisesti voisi siis todeta, että ensimmäinen sijoituskohde näiden kanssa on huone. Seuraava on itse kaiuttimet eikä kahta ilman kolmatta, muusta setistä ei voi tinkiä, muuten asiat jäävät puolitiehen. Eivät nämä miljoonaetupäätä vaadi, mutta tuollaista keskiraskasta high-endiä nyt ainakin. Tämänhetkinen oheissetti lienee aika hyvin tehtäviensä tasolla, virtapuoleen olisi voinut vielä hieman lisäsatsata.

Monta isoa torvea -> paljon ääntä?

Torvikaiuttimiin liittyy paljon ennakkokäsityksiä ja mielikuvia. Lajin edustajien suuri herkkyys on fakta, mutta muuten Triot eivät ääneltään pahemmin osu ennakkokäsityksiin. Kaiken kaikkiaan dynaaminen erottelu sekä makro- että mikrotasolla on valtava. Tuo jälkimmäinen on aika yllätys, edellinen ei. Kaiutin sopeutuu hämmentävän kokonaisvaltaisesti soivan äänen ”kokoon”. Tämä tapahtuu myös ääninäytteen sisällä, esimerkiksi suuren orkesterin pieni soitinryhmä ei jää kokonaisuuden jalkoihin, vaan loistaa pienesti siinä omassa pienessä roolissaan – aivan hämmentävän hienosti. Myös studiomusiikissa pienet yksityiskohdat löytyvät kokonaisuudesta, mutta tulevat esille juuri tarkoitetussa mittakaavassa.

Trion ääni ei siis ole valtava tai massiivinen oikeastaan lainkaan. Kyseessä ei ole valtava lihaskimppu bodari, vaan paremminkin normaalikokoinen atleetti, jonka voimat vaan ei missään tilanteessa lopu kesken. Uskoisin, että tuohon positiiviseen keveyteen ja ketteryyteen liittyy keskeisesti iTRON-vahvistus ja torivielementtien äärimmäisen kevyt liikkuva massa.

Ääni ei myöskään missään tilanteessa honota. Mitään torvisoundia sanan perinteisessä merkityksessä ei kolmostrioista saa ulos. Tottakai suurella äänenpaineella tavaraa tuutataan ulos paljon diskantti- ja keskiäänialueella, mutta mitään honotuksia, korostumia tai jälkisointeja ei ole. Tiettyjen studiotuotosten (yli-)kova diskanttienergia voi jossain tilanteessa riipiä, mutta silloin tuoin aiheuttaa yleinen äänenpaine enemmän kuin mikään balanssivirhe.

Basso menee pohjaan, mutta on nolla-asetuksilla yllättävän hillitty. Toisaalta tähän huoneeseen mahtuukin keskikokoisen valtameren verran seisovia aaltoja. Sitten on vielä muutama Bassan paikalla. Kaiutin varmaan viihtyisi akustoidussa ympäristössä, mutta tavallinen huonekin käy, koska torvet tuovat mukanaan varsin paljon suuntaavuutta. On mielenkiintoista huomata, että kaiuttimet soivat varsin tasapainoisesti spotin ulkopuolella, mutta itse spotti on samalla varsin kapea, erityisesti äänikuvan koko aukeamisen osalta.

My name is Lynne, Shelby Lynne

Kuinkas ollakaan, Just a Little Lovin’ saa aloittaa äänen näytekohtaisen perkaamisen. Tätä on kuunneltu todella paljon, monella setillä ja tunnen biisin läpikotaisin. Tässä saa todella monesta detaljista kiinni. Mutta nyt tämä on erilainen kuin koskaan ennen.  Basso jysähtää hillitymmin ja sävyjä siinä on enemmän kuin koskaan. Haitsut kilkattavat hieman normaalia taaempana, mutta siitä huolimatta tarkkoina ja isompina kuin koskaan ennen. Resoluutiobongauksessa tämän kappaleen osalta olen käyttänyt mittareina sekä toivottuja yksityiskohtia että häiriöääniä. Tuntuu siltä, että Triot korostavat näitä pieniä haluttuja detaljeja ja häiriöäänet taas välittyvät hieman maltillisemmin. No, kyllä nekin siellä ovat, mutta jäävät sopivasti varjoon. Joku saattaisi haluta lämpöä tai pientä paksuutta lauluääneen, mutta oman käsitykseni mukaan Lynne ei ole mikään kontra-altto. Paradoksaalista kyllä Lynnen äänessä ei ole myöskään kovin vahvaa ylärekisteriä. Laulajan ääni on balanssiltaan aavistuksen tukkoinen, eikä ehkä yhtä sensuellilla tavalla kuin esikuvallansa Dustylla. Erilaisia lähestymistapoja on vaikeaa arvottaa, mutta kyllä tämä äänellisesti taitaa olla paras kuulemani esitys aiheesta.

Isoa orkesteria

Tiettyä mahtipontisuuspiikkiä on aina tarjonnut Basil Poledourisin musiikki elokuvasta Starship Troopers. Destruction of Roger Young on se biisi, jota pompöösitestauksessa käytän. Ja kyllähän jytisee. Kuoro tuosta biisistä puuttuu, mutta muuten kyllä paukkuu! Triot voivat olla bassoiltaan hyvinkin kepeät ja kevytliikkeiset, mutta sitten kun materiaalia on, se myös osuu päin näköä. Samalta säveltäjältä, kuoron kanssa, on myös Punaisen Lokakuun metsästys -elokuvan soundtrack. Siinä aloitusbiisissä kuoro möykkää venäjäksi. Kun mieskuoro aloittaa teeman laulamisen, orkesteri säestää ohuella bassolinjalla, ilmeisesti kontrabassot ja timpani. Tuo bassolinja on bassoerottelun koetinkivi. Myöhemmin perkussiopuoli nousee paremmin kuuluviin, mutta tuossa alussa saa pinnistää korviaan ja eroa eri settien välillä myös syntyy. Kokemuksesta voi todeta, että yllättävän iso osa tuostakin erottelusta rakennetaan jo äänilähteen ja kaapeloinnin tasolla, uskokoon ken tahtoo.

Oma tuotos

Seuraavaksi kuunteluun osui oma tuotos Turun Yliopiston Ylioppilaskunnan kuoron eka levy, jossa olen myös laulamassa. Kappaleessa lauletaan kirkkoslaaviksi tuomiopäivästä (numero 12). Tämä on siitä helppo, että olen kuullut äänityshetkellä referenssisoundin jopa kuoron ”sisältä”. Tässä pääsee, tosin 25 vuotta vanhojen, muistikuvien kautta suoraan vertailuun. Tässä äänityksessä Triojen koko nousee positiivisesti esiin. Triot tarjoavat uskottavasti Turun Akatemiantalon juhlasalin akustiikan, usein ääni ja varsinkin saliakustiikka jäävät liian pieniksi. Esimerkiksi alussa, kun miesäänet alottavat ja kuoron sivureunoilla olevat naisäänet tulevat mukaan, efekti on herkullinen. Erottelu on erinomainen, bassojen soolo-osuudessa kuulee, kun Jyrki ja Janne tekevät infernaalisesti töitä sävelkorkeuden ylläpidossa, kun muu porukka Tarzaneina roikkuu ja laskea virettä.  Resoluutio, osin ison äänikuvan ja dynamiikan ansiosta, on parasta kuulemaani. Tutut ylikuulumiset (minäkin, Brutukseni) korostuvat ja dynamiikka toistuu uskottavasti. Tässä kappaleessa sitä dynamiikkaa myös on. Mitään ekvalisointia tai kompressointia ei ole käytetty.

Amatsooni Rytmin Orjana

Grace Jonesin levyjä on usein käytetty sähköisen musiikin ja erityisesti sen rytmin (kappas!) toistumisen mittareina. Hankin aikanaan tuo Slave to the Rhythm -vinyylin ja ihmettelin, mikä tässä nyt on niin hienoa. Soundi oli pienehkö ja muutenkin tunkkaisen oloinen. Puhutut välijutut ja Jonesin puhelaulu eivät varsinaisesti nostaneet kuunteluelämyksiä esiin. Mutta sitten laitoin vinyylin Bregmannin lautaselle ja lisäsin volaa reilusti, muttei mitenkään hirvittävästi. Nyt alkoi tapahtua! Rytmiä, murinaa, dynamiikkaa ja yksityiskohtia oli tarjolla yllättävästi. En oikein saa kiinni, mikä tuon eron aiheutti. Itse veikkaisin erinomaista mikro- ja makrodynamiikan yhdistelmää. Myös Triojen äänen ”nopeus” saattaa olla keskeinen tekijä muutoksen suuruudessa. En halua tätä ylianalysoida, vaan nautin tuloksesta.

Urut ja isot kaiuttimet

AIkanaan Helsingissä messuilla MBL:n järkäleet tarjosivat seinän kokoisen äänikuvan, josta nimenomaan urut hyötyivät. Odotukset olivat siis Triojenkin kanssa korkealla. Mutta jälleen kerran tulos oli erilainen kuin odotin. Ei huono, mutta juurikin erilainen.  Se suurin kuorrutus ehkä uupui, koska ne hurjat värittymät puuttuivat. Dorianin St. Eustachen urkujen vihkiäislevyn toccata ja fuuga oli todella komeaa kuultavaa, kun äänenvoimakkuutta oli vähän reilummin. Tässä nousi taas esiin Triojen kyky tuoda äänitystila osaksi kuuntelunautintoa. Tuo levytys ottaa tilaa ja kaikua mukaan ja se totisesti kuuluu. Balanssi oli erinomainen ja jalkioäänet tosiaan kuuluivat. No, sellainen mielenkiintoinen ilmiö, että yläbassojen/alakeskiäänten taso oli yllättävän alhainen, mutta tämän ilmiön olen havainnut kyllä ihan oikeiden liveurkujenkin kanssa. Mutta ihan varmasti sama ilmiö on läsnä myös Triojen balanssissa.

Soinnista vielä yleisesti

Kuuntelun aikana laskin myös keskiääniä 1,5 dB.  Tuo oli perusteltua, kun kuuntelin vähän reippaammalla äänenvoimakkuudella. Balanssin viilaus ei myöskään mitenkään verota tuota kaiuttimen uskomatonta nopeutta. Äänikuvan suuruus tulee myös aina esiin, kunhan tuota suuruutta levylle on saatu. Pienimuotoinen musiikki toistuu varsin intiimisti. Tärkeää on huomata, että Triot soivat tosi hyvin myös ihan hiljaa, tämä väite löytyy myös markkinointimateriaalista, joten ehkä olenkin vain mainoksen uhri. 

Kovasti yritän pinnistellä ja miettiä Triojen sointiin liittyen jotain negatiivista. Sitä on kyllä vaikea löytää. Kaiuttimet ovat isot ja kalliit. Lisäksi ne vaativat erityisen hyväsoundisen etupään, että kaiken kivan niistä saa irti. Mutta muuten kaiuttimet ovat varsin mutkattomat ja kyllä kaikin puolin varsin vakuuttavat. Eihän näitä Suomeen tule montaa paria menemään, mutta reunaehtojen osuessa tässä saattaa olla parasta mitä rahalla saa. Jos oma varallisuuteni joskus sallii kunnon kokoisen kuunteluhuoneen, niin tässä on sinne ehdoton ykkösvaihtoehto. Pienen kateuden sävyttämällä ihailulla sitä onnellista ajattelen, joka nämä itselleen saa.