Soittelin julkisesti ykkössarjan BORGeja jo edellisen maahantuojan aikoihin. Tykästyin ääneen jo silloin. Basso ei ehkä mennyt...
Nyt koitti taas aika kokeilla vakavahenkistä ja tinkimätöntä kuulokekuuntelua. Impulssin tähän sain, kun lähes uskomattomien hankaluuksien jälkeen sain hyllyyni iFI:n Phantom -kuulokevahvistimen. Rakensin hetkeksi kotisettini tilalle huippuluokan kuulokekombinaation.
Setti
Verkkovirtaa suodattelee LAB12 gordian, siitä Silent Angelin M1 striimeri/DAC:ille tai paremminkin sen powerille virtaa ja jännitettä tarjoaa Cordin Sarum T -virtajohto. Kuulokevahvistimen mukana toimitettavaan iFI Power Eliteen virtaa taas tuo Furutechin NanoFlux-virtajohto. Laitteet istuvat Creaktivin Multiplexien päällä, Power elite tosin on nostettu vielä Furutechin NCF Booster Signalin päälle. Kuulokevahvarin ja SIlent Angelin välissä oli Neotechin Amazon huippu-RCA. Kuunneltava materiaali oli siis tiedostona Silent Angelissa kiinni olevalla SSD-levyllä. Netin yli striimattua musiikkia en suostu enää tosissaan tehtävässä kuuntelussa käyttämään.
Tässä yhteydessä käytetyt kuulokkeet ovat aika lailla globaalin kuulokemarkkinan yläkerroksesta: luureina toimivat tehosta tykkäävät Hifimanin Susvarat. Nuo luurit ovat Hifimanin valikoiman arvokkaimmat magnetostaatit. Ainoastaan Shangri-La seniorit ovat noita hintavammat. Aiempi kokemus Susvaroista oli, että kyseessä on oikein hyvä kuuloke, joka aika ajoin voi olla aavistuksen paksusoundinen, ainakin Shangri-La junioreihin verrattuna.
Pikaisena disclaimerina todettakoon, että ehdin ajaa laitteita sisään vain muutaman vuorokauden ennen kriittisempää kuuntelua. Ääni kuitenkin tuona aikana kehittyi jo sen verran, etteivät havainnot enää ihan täysiä raakileita koske, vaikka esimerkiksi Susvaran sanotaan hyötyvän erityisen perusteellisesta sisäänajosta.
Ajatuksia kuuloketoistosta
Vaikka puhun tässä iFi Phantomista ja Hifiman Susvaroista, on keskeinen tavoitteeni analysoida tinkimätöntä kuulokekuuntelua myös yleisellä tasolla. Itse en ole koskaan kunnolla lämmennyt kuulokekuuntelulle, vaikka laatuluureja on omistuksessani aikanaan ollut useampia. Suurimpana kynnyksenä on ollut nimenomaan kuulokkeiden tarjoama äänikuva, joka on aina tuntunut enemmän tai vähemmän keinotekoiselta. Ei niin, että sointi olisi pään sisällä, vaan siten, että korvien välistä prosessointikapasiteettia kuluu äänikuvan rakentamiseen musiikkiin keskittymisen ja siitä nauttimisen kustannuksella.
Susvara / Phantom kombinaatiot tarjoavat poikkeuksellisen laadukasta ääntä. Laadukkuus tässä tarkoittaa ihan kaikkea, balanssia, ajoituksia, erottelua sekä makro- ja mikrodynamiikkaa. Viime aikoina olen saanut hemmotella itseäni aivan poikkeuksellisen erottelevalla kaiutinsoundilla ja sen huomaa siitä, ettei huippuluokan kuulokesetti tuo mitään valtaisaa eroa kaiutinkuunteluun. Erittäin tarkasti kuulokkeet erottelevat, mutta se on luonnollista, ei alleviivaavaa tai tyrkyttävää.
Aiemmin Susvaran balanssi on ollut aivan pikkuisen lämpimään ja paksuun päin kallellaan. Nyt setitys on sellainen, että ääni on tasan neutraali. Bassoissa on voimaa ja diskantti on kirkas. Keskiäänialue on tasoltaan juuri sopiva ja laadultaan luonteva ja luonnollinen. Se, mitä levyltä tulee, lienee juuri se, mitä sinne alun perin on laitettu.
Yleisellä tasolla täytyy todeta vielä mitä ilmeisimmin Phantomiin liittyvä juttu. Käytin keskimmäistä gainia (-9dB) ja ääni riitti hienosti. Äänenpainevaroissa tai soundin painokkuudessa ei tällä kombinaatiolla ole ongelmia. Susvarat ovat kuitenkin yksi markkinoiden epäherkimmistä kuulokkeista. No, 15 Wattisena Phantomia pystyisi käyttämään päätevahvistimenakin yllättävän monille kaiuttimille.
Kuuntelua
Jätetäänpä tällä kertaa Shelby Lynnet väliin. Mutta pysytään jokin sortin friikkizonella silti. Kenny Logginsin Danger Zone on Top Gunin katsojille tuttu ja kun se DSD:nä löytyy, niin pakkohan on vähän fiilistellä. Joo, tämä versio on tymäkkä! Balanssi on ihan tasapainoinen, mutta kyllä kasarin diskojumputus on tässä poikkeuksellisen vaikuttavaa. Rebecca Pidgeonin artikulaatio ja äänen kirkkaus välittyvät vahvasti, mutta ärsyttämttä. Suhteellisen pienellä bändillä soitettu Genesiksen No Son of Mine toimii myös vakuuttavasti. Tuossahan yleissoundi on jopa hieman kuiva, mutta alapää potkii yllättävästikin.
Ääni on valtava, kun se on valtavana levylle pistetty ja pieni, jos se on levyllä pieni. Esimerkiksi Pink Floydin High Hopes -biisissä laulaja on usein ladonoven kokoinen. Tämä kombinaatio pitää puolestaan laulajan koon maltillisena, erottelee tarkasti ja lyö kokoa mukaan vasta kun kokonaisuus hyökkää päälle. Aivan mahtava suoritus!
Juuri orkesterimusiikki toistuu tällä kombinaatiolla paremmin kuin kuulokkeilla koskaan ennen. Kun tuota aiemmin mainittua aivojen prosessointitehoa pystyy hieman käyttämään myös äänikuvan dekoodaukseen, orkesteri jäsentyy syvyyssuunnassa ennenkokemattomalla tavalla. Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että kuulokkeiden rakenteella, kapselien kallistuskulmalla jne. Ei olekaan kovin suurta vaikutusta äänikuvan muodostumiseen. Ydin taitaa ollakin siinä, että ajoitukset ja pienen pienet viive-erot rakentavat äänikuvan kuulokekuuntelijalle. Aivojen pitää vain projektoida aikaerot kuvitellulle syvyysakselille tuohon otsalohkon etupuolelle. Esim jousien ja vaskien sijainti paikallistuu upeasti samoin isojen teosten kuoro- ja urkuosuudet.
Yksi suuri suosikkini on Daniel Gattin (Harmonia Mundi) johtama Philharmonia Orchestran Tsaikovskin viides sinfonia ja siinä 2. osan aloittava käyrätorvisoolo. Vähän myöhemmin alkaa dialogi klarinetin kanssa ja sitten vähä vähältä koko orkesteri liittyy mukaan. Tämä on omaan makuuni yksi historian kauniimpia sinfonian osia. Susvara ja Phantom loihtivat tästä aina uskomattoman upean tulkinnan.
Äänikuva ja erottelu toimivat hienosti myös Ariel Ramirezin Misa Criollassa, siinä 80-luvun digiäänityksessä, jossa laulaa vielä sairastumaton Carreras. Solistin ja kuoron sek perkussion asettelut, sekä kuoron hönkäykset nousevat tarkasti, mutta liioittelematta, esille.
Susvaran alas ulottuva bassotoisto, neutraali balanssi ja erottelu on myös aivan killeri yhdistelmä urkumusiikille. Esimerkiksi Telarcin urkusamplerin aloittava, usein jopa hieman rähisevä Toccata ja fuuga d-molli kuulosti suorastaan kauniilta. Tai ehkä sittenkin vain tasapainoiselta. Tuossa joku 16’ Principal rätisee siihen malliin, että joku antaisi ehkä tsunamivaroituksen (kyseessä ei siis mitenkään erityisen matala ääni/äänikerta)
Loppumietintöä
Yhteenvedonomaisesti voisi todeta, etten itse ole kuullut koskaan parempaa kuulokesettiä. Joskus messuilla tuli kuunneltua Senkun Orpheukset, mutta jokin mätti. Luulisin, että Electrcompanietin perus? CD ei oikein tullut Orpheuksen etusen kanssa toimeen.
Hinnaltaan tämä kombinaatio voidaan todeta jopa kalliiksi, toki vastinettakin saa. Lisäksi kokonaisuus hyötyy merkittävästi tinkimättömistä oheiskomponenteista ja twiikeistäkin. (Lisä-)Rahanmenoa ei siis välttämättä voi estää. Toisaalta sitten ollaankin aivan absoluuttisella huipulla. Jos sitten haluaa vaihtelua, voi Phantomiin laittaa vielä Shangri-La:t tai Staxit kiinni.
Markkinoilla on erinomaisessa maineessa olevia vaihtoehtoja, mutta oma arvaukseni on, että kaikissa tilanteissa nämä voi todeta riittävän parhaiksi. Itse en näistä enää luovu.
Yksi vastaus artikkeliin “Aivan huippua: Hifiman Susvara ja iFI Phantom”
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Täytyy sitten todeta, että luovuin kuitenkin. Kotisettiin palasivat ainakmin hetkeksi kaiuttimet, nimittän FINKin BORG e2:t. Nuo kyseiset kaiuttimet kun soivat monessa mielessä kuin Susvarat Phantomin ajelemina. Yhteistä on nimenomaan rauhallinen ja lämmin soundi ilman mitään kompromissia erottelussa tai balanssissa. Useat huippulaitteet ovat totaalisen erottelevia, mutta joskus myös räikeitä. Tässä mainitut esimerkit ovat mielenkiintoisia, koska räikeys loistaa poissaolollaan ja silti soundi on sekä neutraali että käsittämättömän erotteleva.
Ja mainittakoon vielä, että Susvarat ja Phantom päätyivät parhaaseen mahdolliseen kotiin.
-erkki