Soittelin julkisesti ykkössarjan BORGeja jo edellisen maahantuojan aikoihin. Tykästyin ääneen jo silloin. Basso ei ehkä mennyt...
Tykästyin kovasti soittimen äänivarteen. Se pysyy perusasennossaan magneetin avulla, sitä ei tarvitse jalustaansa sen enmpää pujotella. Varressa on kaikki normaalit säädöt. VTA tosin on mallia ”löysää ruuvi ja rutista sopivalle korkeudelle”. Rasian asennon säätö eli etäisyys pivotista on helppo säätää yhtä ruuvia löysäämällä ja rasiakelkkaa siirtämällä.
Kuuntelua varten kytkin varteen Benzin LP-S -rasian. Asennus oli helppoa, mutta rasia on niin raskas, että aika lailla varren takaosaan jouduin vastapainon virittelemään. Varren säädöt oli kohtuullisen helppoa tehdä myös käytännössä. Edes varsijohdon pujottelu ei ollut kovin hankalaa, vaikka rasiakelkka pysyikin kiinni varressa.
Val-Mart -virtalähde seinään ja vakiona oleva RCA-kaapeli maajohtoineen laitteen ahteriin ja kuuntelu voi alkaa. Ääni on erittäin miellyttävä, puhdas ja rauhallinen. Äänessä on selvää ylellistä rauhaa, balanssi on melkoisen tasapainoinen ja mikään ei häiritse. Varsinkin toimistosetin kanssa tuli sellainen olo, että tämä on vaativampaankin kuunteluun täysin riittävä ja erinomainen soitin Rupesin jopa miettimään, josko kotisetin hirviön voisi korvata tällaisella kauniilla ja yksinkertaisella soittimella. Pakolliset Suzanne Vegat kuunneltiin vinyyliltä onnistuneesti ja digitoistoon (Qobuz tietokoneelta DAC:ciin) verrattuna esillepano oli pehmeämpää, rauhallisempaa ja ehkä hieman resoluutioltaan pyöristynyttä.
Ensivaikutelma oli niin lupaava, että tämä täytyi laittaa paraatisettiin kiinni. Verrokkivinyylisoittimen äänivarsi on kalliimpi kuin koko AVM:n pyöritin ja jo klampin hinnalla saisi erinomaisen vinyylipyörittimen. Suorassa vertailussa sitten alkoi eroa syntyä. Yleensä tässä vaiheessa kerrotaan, että ero on kuitenkin hämmästyttävän pieni ja kuunneltu soitin oli melkein yhtä hyvä.
En lähde yksinkertaistamaan, vaan pyrin kertomaan tarkemmin. Omiin korviini ja harrastusfilosofiaani peilaten ero oli iso. AVM:n kannalta se oli myös väärään suuntaan. Se ero oli nimenomaan itselleni tärkeään resoluutioon liittyvä. Kun AVM tarjoili kauniin ja ehjän kokonaisuuden, ei HANSS/Durand tarjonnut mitään enemmän. Mutta kun mentiin siihen, mitä siellä äänen sisällä tapahtuu, niin AVM sai pahasti turpaansa. Erityisesti orkesterimusiikilla soinnin ja äänikuvan sisäinen erottelu oli se juttu, jossa eroa tuli. Soitinryhmien rajat, yksittäisten instrumenttien äänien syttyminen ja sammuminen ja se musiikillisen tulkinnan välittyminen olivat AVM:lle hankalia. Tämä tietysti korostui, kun muu setti ei juurikaan resoluutiossa jarruttele.
AVM:n soitin on silti erinomainen valinta, kun lähtökohdat ovat sopivat. Kun halutaan kuunnella musiikkia laadukkaasta setistä ilman viimeisen resoluution tai kantti-iskun kaiun metsästystä, toimii soitin erinomaisesti. Ääni on puhdas, pehmeä ja kaunis. Ääni ei ole mitenkään mössö tai epätarkka. Siinä ei ole halvan vinyylisetin epämääräisyyttä, vaikka terävin resoluutio puuttuukin. Yllättävän moni voisi preferoida tätä korkearesoluutioisempiin vaihtoehtoihin verrattuna. Itse kuitenkin olen resoluution perässä myös vinyylitoistossa. Alun perin satsasin vinyylitoistoo juuri siksi, kun se parhaimmillaan tuntui tarjoavan digitoistoa parempaa resoluutiota, tosin sarvineen ja hampaineen. Erikseen pitää vielä mainita, että resoluutioero kuuluu lähinnä vain suorassa vertailussa, mutta siinä sen on sitten selvä.
AVM R 5.3 on ehdottomasti tutustumisen arvoinen soitin. Jos hintaluokka sopii ja ulkonäkö ei aiheuta hylkimisreaktioita, tuossa voi olla ihan finaalitason vinyylisoitin tarjolla.