Nyt koitti taas aika kokeilla vakavahenkistä ja tinkimätöntä kuulokekuuntelua. Impulssin tähän sain, kun lähes uskomattomien hankaluuksien...
Mutta kerrotaanpa vähän itse kaiuttimista. BORGeissa on kulmikas kotelo ja varsinkin etulevyssä pokkauksia riittää. Yläpään jo 1,6 kHZ:n jälkeen hoitaa Mundorfin modifioitu AMT-diskantti, kun taas siitä alaspäin työt tekee refleksiviritetty hieman yli kymmentuumainen vahvistettu paperikartioelementti. Takalevystä löytyvät liittimeen tuplajohdotukseen ja kaksi banaanisilloitettua kolmiasentoista säädintä. Toisella säädetään diskanttipuolta ja toisella kaiuttimen kuormaa vahvistimelle. Pohjaan saa jengoille joko piikit tai Finkin. Omat ”piikkipallot”. Nuo toimivat erinomaisesti mutta ovat nekin myrkkyä parketille. Kaiuttimien nimellisimpedanssi on korkea, peräti 16 ohmia. Minimi on siellä tutumman 8 ohmin tienoilla.
FINK Teamin weppisivuilla on mielenkiintoinen tarina siitä, miten kokonaan uuden kaiuttimen tuotekehitysprojekti muuttui BORGin parantamiseksi. Lopulliset muutokset jäivät episode 2:n osalta maltillisiksi, vaikka vaikutus lopputulokseen onkin mielestäni merkittävä. Etulevyyn tuli jokin uusi ryppy, koko etulevy on nyt kallistettu taaksepäin ajallisen koherenssin saavuttamiseksi. Ehkäpä suurimmat muutokset ovat jakosuotimessa, joka on peräti neljättä astetta, mutta valmistajan mukaan silti vaihekäyttäytymiseltään mallikelpoinen.
Hankkimani yksilöt ovat väritykseltään valko-pähkinä. Eli etulevy tai paremminkin etuosa on valkoiseksi maalattu ja taaempi runko-osa on pähkinäviilulla päällystetty. Itselläni oli pitkään kausi, jossa vältin puunväristä sisustusta, mutta se kauksi alkaa olla ohi. Nämä kaiuttimet sopivat tällä värityksellä moneen paikkaan ja omaan kotikuunteluhuoneeseenkin assimiloituminen on suhteellisen menestyksekäs. Laitteet ovat pallopääpiikeillä kivilevyjen päällä. Tässä yhteydessä tein tähän asti hulluimman käärmeöljykokeilun ja nostin itsenikin kivilevyjen päälle. Henkilökohtaisten resonanssien vähenemistä en havainnut, mutta kuuntelutuolin korkeus muutti suosiollisemmaksi. Voihan tähän jotain parantunutta fengshuita kuvitella, mutta eipä nyt kiinnitetä tähän sen enempää huomiota!
Puhutaanpa tällä kertaa myös oheisseteistä. Showroomissa ja Vuosaaren messuilla soittelin näitä Electrocompanietin huippusetin kanssa täysin tinkimättömällä johdotuksella. Kotidemossa taas vahvistimena on saman merkin ECI 6 DX mk II integroitu, jonka DAC on käytössä SIlent ANgelin striimerin ajamana. Musiikki tulee SSD-levyltä, koska ”vastustan” netin yli sitriimausta kriittisessä kuuntelussa. Vinyylitoiston osalta hommat h9oitaa Bergmannin Magne, jossa HANA ML-rasia. Vinyylietusena Soundsmithin yksinkertainen, mutta hyvä-ääninen MCP2 mk II. Kaapelointi on lähinnä Furutechia, powereina pari iFi:n Eliteä ja virtafiltterinä LAB12:n erinomainen gordian.
Mutta sitten pitäisi mennä varsinaiseen asiaan, eli ääneen. Toimintaperiaatteet ja mainospuheet menevät enemmän tai vähemmän vessasta alas, kun korvat ja korvien väli työllistetään käytäännössä. En tiedä, mikä äänessä on niin vetoavaa, että olen myyty oikeastaan enemmän kuin koskaan? Ääni kuulostaa oikealta ja hyvältä. Nimenomaan tässä järjestyksessä. Akustisien instrumenttien ääni toistuu sekä blanssin puolesta että erityisest ajallisesti oikein. Kun ääni on ”päällä” se soi ja kun se on ”pois” on äänen puuttuminen ja esitystilan suhteellinen hiljaisuus juuri aitoa.
Sama aitous pätee taajuusspektrin kanssa. Jos kuuntelet viulua tai akustista kitaraa luonnossa, taajuusspektrin laajuus yllättää. Viulusta lähtee yllättävänkin tiukkoja alaharmonisia ääniä livetilanteessa. Vastaavasti sinfoniaorkesterin soittaessa, pelkästä jousistosta tulee yllättäviä bassotransientteja ihan viuluista. Nämä ovat kuultavissa erityisesti silloin, kun jousien / kitaran ääni syttyy, kokonaisesta jousisektiosta puhumattakaan. Luulen, että tähänkin ilmiöön liittyy aika ja vaiheet. Yksi BORGin hienoimpia ominaisuuksia on se, miten basso- ja dskanttielementti kertovat ajallisesti samaa tarinaa. En tiedä, kuinka tätä pystyisi mittaamaan, kyllähän noita viivekäppyröitä on tehty ja nehty. Mutta omin korvin analysoituina tuo ajallinen jatkuvuus ja tietty nopeus on poikkeuksellista. Jos tähän epäselvään kuvaukseen saataisiin konkreettisuutta yksittäisten musiikkinäytteiden kautta?
Tällä kertaa käytän kliseedemobiisejä ainoastaan kalibrointiin. Kalibrointi sanoo, että matalia tulee (speksistä poiketen) riittävästi ja erottelu on parasta mahdollista tasoa (tällä kertaa ilman minkäänlaista yliyrittämistä). No, toisesta kliseestä eli Suzanne Vegan Solitude Standing -levystä pitääkin sitten puhua. Tom’s Diner on se kulutettu demobiisi. Tämän kanssa on verrattu striimereitä ja kuulokkeita ja ties mitä. Mutta nyt tuli uutta! Parhammissa esityksissä on taustalla ollut kaikumatto ja aina tietyissä kohdissa on kaiku kuulunut suoraan lauluäänen sammuttua. Mutta ensimmäistä kertaa koskaan nyt lauluäänellä oli takareuna! Ensimmäistä kertaa kuulin siis eron, mikä osa äänestä oli laulajaa ja mikä tilaa. Ääni soi tavallaan pallomaisena tilassa ja sitten tuo mainittu jälkikaiku toimi ”sonarina” ja määritti itse tilaa. Tämä puolestaan korvasi tuon keinotekoisen oloisen ”kaikumaton”. Muut testibiisit Ironbound ja Night Vision, toivat mukanaan lisää instrumentteja ja varsinkin Night Vision toimi erinomaisesti, akustinen kitara suorastaan kilisi. Siis hyvällä tavalla.
Kotona korkkasin myös upouuden MoFi-version Dire Straitsin On every street -levystä. Tämä on siis tuplavinyyli 45 rpm. Jo alkuperäisessä levyarvostelussa todettiin, että tämän levyn basso-ja diskanttipää on korostunut. Toki tietty loudness-soundi tässä voidaan aisita. Mutta ennen kaikkea kyseessä on uskomattoman hienosti tehty levy, jonka musiikkikin on joko mukiinmenevää tai vain vähemmän kulunutta. Basso ei korostuntu liikaa, mutta esimerkiksi runsaaasti soivissa rummuissa olivat jälleen kerran iskuäänet kohdallaan. Nimibiisi alkaa suhteellisen hiljaisena ja paisuu sitten loppua kohti. Jo ensimmäisellä kuuntelulla äänitteen huikeaan erottelun. Tämä setti ja levyversio korostavat tuota aivan erityisesti. Toki vinyyliformaatin rajoituksetkin nousevat esiin tässä yhteydessä, lähinnä tietysti hiljaisissa kohdissa.
Sitten taas vinyyliltä soimaan Sostakovitsin sellosonaatti. Kyseessä Analogue Productionsin reissue Daniel Shafranin esityksestä vuodelta 1961. Kerrankin Quality Record Pressing on nimensä veroinen. Levy on ääneltään erinomainen, mutta niin on muukin setti. Tämä on erinomainen esimerkki tuosta äänellisestä ja ajallisesta koherenssista. Instrumentit kuulostavat aidoilta ja tilaakin on mukana juuri sopivasti. Vaikka ei sellolla ja pianolla nyt mitään maailmaa syleilevää syvyysvaikutusta saavutetakaan.
Paluuta bittiavaruuteen juhlistaa klassinen musiikki. Erottelun ja ajallisen tarkkuuden vahvuudet asettavat erityisiä odotuksia orkesterimusiikille ja tässä BORGien pitäisi esittää parastaan? Aloitetaan helpolla. Korealainen pianisti Sonwook Kim on soittanut upeasti hires-biteiksi Beethovenin pateettisen pianosonaatin. Ekan osan pitkissä iskuäänissä ja herkissä juoksutuksissa pääsee kiinni flyygelin vasaroiden sielunelämään vallan erinomaisesti. Kokonaissointi kaikuineen un myös upea. Hauskasti pääsee kiinni siihen, miten kevyehkä vasaranisuku sytyttää ensin kielen ja sitten koko kaikukopan. Äänen hiipuessa taas akustinen tila tarjoaa oman panoksensa. Jokainen nuotti on oma lyhyt tarinansa. Tässä suhteessa en ole kuullut parempaa esitystä.
Mutta sitten vähän haastavampaa tavaraa. Suurimuotoinen orkesterimusiikki on aina haaste kaiuttomille. Oma arvaukseni on se, että erottelu ei tavallaan pysy perässä, kun ääniä tulee joka puolelta, paljon ja kovaa. Kyse ei siis ole pelkästään kaiuttimen äänivaroista, vaan ehkäpä yhtä paljon detaljien määrästä. Tässä ja oikeastaan vain tässä BORGit yllättävät ääniteriippuvuudellaan. Channel Classicin isojen sinfonioiden äänitteet soivat upeasti yksityiskohtaisesti ja erottelevasti. Sen sijaan Telarcin tukkoinen Mozartin Requiem (Shaw) kuulostaa yhä tukkoiselta. Äänikuvan syvyys on upea, mutta ääni jää balanssiltaan tunkkaiseksi. Äänikuvaltaan ehkä paras esitys, mutta esimerkiksi torvien reippaus kompensoi balanssipuutteita BORGeja paremmin. Toisaalta Telarcin ja Paavo Järven Berliozin Fantasiasinfonian viimeinen osa toimi oikein hyvin.
Jos lopuksi palataan yleiselle tasolle. BORGit on suunniteltu kohtuullisen kokoisen tilaan ja ne toimivat erinomaisesti myös pienemmässä tilassa. Toisaalta messuilla ne täyttivät oikein hyvin myös isomman tilan. Snoop Dogia ja Porilaisten marssia soitin siellä ihan reippailla äänenvoimakkuuksilla. Huoneessa 25 Hz toistuu testilevyltä vielä oikein hyvin, eikä edes urkumusiikilla ole hengenahdistusta aistittavissa. Omat kuuntelutottumukset ratkaisevat, pääseekö näiden kanssa maaliin, mutta uskoisin, että lähes aina rajat jäävät tulematta vastaan.
Kaiuttimet eivät ole halvat eivätkä edes huippuedulliset, jos ne maksavat pyöreät 31 000 euroa / pari. Mutta huippulaadukkaat nämä ovat. On jopa tavallaan epäreilua, että FINKTeam on piilottanut osaamistaan päämiehiltään, kun pystyvät tekemään omalla merkillään näin ylivoimaiset kaiuttimet. Jos haluaa ehkäpä markkinoiden parhaat kaiuttimet kohtuullisen kokoiseen huoneeseen, niin tässä saattaa olla ratkaisu. Juuri tällä hetkellä omiin tarpeisiini nämä ovat maailman parhaat kaiuttimet. Suosittelen kaikella tarmollani näihin tutustumista, itse pidän näistä niin paljon, että olisi suoranainen ihme, jos ei joku muukin pitäisi!